Älä spennaa, tätä on tehty ennenkin! mutisi leikkaava lääkäri hakiessaan minut juttusille odotushuoneesta ennen operaatiota. En tiedä puhuiko hän itselleen vai minulle, sillä minä olin nukahtanut odotushuoneen mukavaan tuoliin ja kirjakin tippunut lattialle ja heräsin hänen puheeseensa. Sanoisin, että en vaikuttanut yhtään jännittyneeltä vaan päinvastoin, oikein relalta. Joten ehkä hän puhui itsekseen?

Toisaalta meillähän on yhteistä historiaa jo takana, ehkäpä hän viittasi siihen? Syksyllä kun edellisessä leikkauksessa tuli komplikaatioita, oli tämä lääkäriparka se, joka joutui ns. hoitamaan toisen sotkut.

Juteltiin, että tässä on nyt kyseessä melko yleinen toimenpide ja odotettavissa ei ole mitään ihmeellistä. Kilpirauhasten poistossa riskinä on äänihuulten vaurioituminen ja äänen käheytyminen mutta sitä seurataan koko leikkauksen ajan, joten niin ei pitäisi tapahtua. Huomautin kyllä, että ymmärtäähän hän, että kyseessä on nyt kuitenkin minä, joten jotain todennäköisesti menee kuitenkin pieleen. Heh-heh, hyvä vitsi!

Minut valmisteltiin leikkaukseen. Sain jo heti vaatteiden vaihdon jälkeen lämpöpeiton, koska reilu vuosi sitten ekassa leikkauksessa palelin ihan järkyttävästi leikkauksen jälkeen – heräsin omien hampaitteni kalinaan monta kertaa eikä kukaan tajunnut miten jäässä olin, vaikka tutisin koko tyyppi ja hampaat piti kovaa meteliä. 

Oli jännää olla leikkaussalissa vähän pitempään hereillä kuin aiemmin. Ehti nähdä enemmän. Kaiken maailman piuhoja ja antureita kiinnitettiin ties minne. Kyllä niitä lätkiä sitten löytyikin vielä kotiin lähtiessäkin vähän sieltä sun täältä ympäri kroppaa.
Ja sitten aina yhtä hassu nukutus: kohta alkaa kirvellä, kirvely nousee kädestä käsivarteen ja sitten bling! valot pois, älli pois, ei unia.

Tuntuu kuin aikaa ei olisi kulunut yhtään kun herää. Muistan yleensä ensimmäisenä heräämöstä sen, että joku painaa minut alas pitkälleen. Nyt muistan myös hetken sitä ennen: oli ihan kuin herätyskello tms olisi soinut, jolloin tulee tarve nousta äkkiä ylös ja lähteä liikkeelle. Muistan, että näin jonkun hahmon kiiruhtavan luokseni ja painavan minut alas. Sitten meni taas pimeäksi.

Seuraavan kerran kun herään, nostan vain päätä ja katselen ympärille ja tunnen, että sattuu tosi paljon. Mies tulee kysymään, sattuuko, ja kuinka paljon. Mietin, nyökkään, yritän sanoa, että paljon. Ei tule ääntä. Happinaamari naamalla. Saan kipulääkettä.

Herään. Sattuu. - Miten paljon sattuu? mies kysyy. - Asteikolla yhdestä kymmeneen?
Nostan happinaamarin pois ja yritän sanoa, että yhdeksän tai kahdeksan, mutta ei tule ääntä, ei pihahdustakaan. Näytän sormilla yhdeksän. 

Sama toistuu jonkun ajan kuluttua, en tiedä kauanko aikaa on mennyt. Jossain vaiheessa näytän kuutta sormea. Ääntä ei tule kuin ihan pienen uloshengityksen pihahduksen verran.
– Siis vieläkin kuutosen verran? mies ihmettelee.
Yritän sanoa, että minuun ei kipulääkkeet oikein tehoa. "Ei toimi. Tarvii antaa paljon." Mutta ei tule ääntä.

Hyvin se heppu kuitenkin yritti lukea huulilta, siitä ihan täydet pisteet; ja selitti mitä teki vaikkei saanutkaan vastinetta minulta. Tai siis yritin kyllä, mutta kun ei tullut ääntä niin ei tullut.
- Paineet 80/40. Vieläkö sattuu?
Nyökkään ja yritän selittää, että pitää rohkeasti vaan antaa hevosannoksia. Ei tajua, ei, kun ei kuule.
Sanon, että kysy Aleksilta. "Aleksi tietää ja voi selittää mistä on kyse, miksi lääkkeet ei auta." 
– Mitä?
"Kysy Aleksilta. Se selittää".
Mies kumartuu vielä lähemmäs kuuntelemaan. Yritän olla hyvin spesifi:
"Aleksi selittää."
Mies kurtistaa kulmiaan eikä kuule eikä ymmärrä. 
Yritän esittää kynää ja paperia. En ole koskaan ollut hyvä pantomiimiarvoituksissa enkä onnistu nytkään. Ei tajua.
"A-L-E-K-S-I", yritän artikuloida niin selkeästi kuin mahdollista ja hönkäistä samalla ulos niin, että tulisi edes vähän ääntä.
– Aleksi on toisessa päässä taloa jo! Ei me sitä tänne nyt saada, mies huudahtaa ja huitaisee kädellään. Luulee varmaan, että olen niin lätkässä Aleksiin tai jotain, etten pysty ajattelemaan mitään muuta herättyäni nuppi sekaisin.
Ääääh. Ei tästä tuu mitään. 

Jossain vaiheessa Aleksi käy huoneessa ja sen jälkeen alkaa homma toimia.

Herään myöhemmin vielä heräämön miehen pohdintaan:
– Siis mä en nyt oikein tiedä, mitä sulle tehdään, heräämön mies sanoo. - Sä oot saanut niin paljon kipulääkettä suoraan suoneen, ettei sua oikein osastollekaan voi lähettää, ja mulla loppuu työvuoro, ja mä en tiedä, mihin sä meet tästä.

Onneksi ei ollut minun ongelma. Seuraavan kerran havaitsen olevani jollain osastolla jossain päin sairaalaa. Joka kerta muuten sama juttu: sitten kun on kotiinlähdön aika, ei ole mitään käsitystä missä päin koko isoa sairaalakompleksia on, saatika miten sieltä mennään ulos.

Osastolla kaikkia huolestuttaa minun kadonnut ääni. Kaikkia paitsi minua. Minä ajattelen, että jos minulta meni ääni niin sitten meni. Olen kuitenkin yhä elossa, kolme leikkausta reilun vuoden sisään, kaikki ylimääräinen kökkö leikattu nyt pois eikä ollut syöpää. Nyt on vihdoin leikkaus numero 3/3 ohi ja tästä alkaa toipuminen, vihdoinkin, eikä vain väliaikainen toipuminen ja parin kuukauden päästä taas leikataan, vaan oikeasti

Minä mietin, että jos en pysty enää käyttämään ääntä kunnolla, opetan Mölli-koiralle pillillä käskyt. Mietin jo, mikä äänimerkki tarkoittaa mitäkin käskyä ja toimintoa, ja missä järjestyksessä ne kannattaa opettaa niin, että se oppisi ne loogisesti eikä jokin ensin opittu äänimerkki pilaisi jotain toista asiaa minkä haluan sille opettaa.

Leikannut lääkäri tulee käymään osastolla ja kertoo, että kaikki meni hyvin. Kököt lähti patologille, pieni mahdollisuus syöpään on mutta lähdetään siitä, että kaikki on kunnossa. Ihmettelee, miten minulla on ääni kateissa vaikka asiaa seurattiin koko leikkauksen ajan ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Mutta ehkä se siitä tulee takaisin, kuukauden aikana viimeistään.

Minua ei äänen katoaminen huolestuta vieläkään. Itse asiassa minä olen ihan varma, että ääni ei ole lähtenyt pysyvästi pois. Minä jotenkin vain tiedän sen.

Seuraavana päivänä pihisee jo ihan hennosti. Todella hennosti. Mutta ihan vähän enemmän iltaa kohden. Lääkärin aamukierrolla todetaan, että ei vieläkään ole ääni palautunut. Toi on kyllä jännä juttu toi sun ääni, lääkäri toteaa otsa kurtussa ja huolestuneen näköisenä. Kotiinlähdön kanssa on niin ja näin, kun kipu on yhä kovaa ja lääkeannokset suuria ja jämäkkää ainetta. 
Päätyvät pitämään minut sairaalassa vielä yhden yön yli nimenomaan kivunlievityksen takia.

Herään vielä aamuyöllä kovaan kipuun ja pyydän hoitajalta kipulääkettä. Hän tuo panadolia. Sanon, että sitä on oikeastaan turha ottaa taas tähän väliin kun sen tietää, että se ei tähän kipuun nyt auta. Että jotain tuhdimpaa vaan jos voi saada. Hoitaja tuo oksikodonia ja kuiskaa epäillen: - Tiedätkö sinä, että tämä on ihan huumetta?
Tuijotan hoitajaa hämmästyneenä hetken ja pihisen sitten yhtä jännittävästi ja silmät yhtä suurina kuin hänellä: - Tiedän. 
Hoitaja ojentaa kapselin ja lasin vettä ja lähtee pois. Melkein teki mieli raottaa paitaa, näyttää hoitajalle Norspan-kipulaastareitani ja huutaa: Pöö!

Seuraavana aamuna lääkärin kierroksella pihisen heti ilmoitukseni: - Mä lähden tänään kotiin.
Lääkäri on ilahtuneen oloinen mutta kulmat kurtussa taas:
- Toi on kyllä erikoinen juttu tuo sun ääni. Kun sitä seurattiin kyllä koko leikkauksen sjan, että mitään vauriota ei olisi pitänyt tulla. 
- Kyllä se tulee, on nyt jo paljon parempi kuin eilen ja eilen oli iltaa kohti jo paljon parempi kuin aamulla, pihisen innoissani.
- Ai nyt on vielä pahempi kuin eilen, lääkäri huokaisee harmistuneena. 
Äh. Äh äh äh äh. Hän ei selvästikään ole huulilta lukemisen ammattilainen, mutta hänhän teki selväksi jo viime syksynä, että hän on vain kirurgi, joten ei kai enempää voikaan vaatia.
- Yhdestä asiasta olisit kyllä voinut etukäteen varoittaa, pihisen ja vaihdan puheenaihetta. Lääkäri kuuntelee korva tarkkana ja tosi pahoillaan olevan näköisenä, kun luulee tietenkin kyseen olevan puheääneni katoamisesta.
- Tuosta, pihisen ja osoitan lounastarjotinta.
- Ai mistä? lääkäri kysyy ihmeissään.
- No tuosta, huidon lautasta kohti. - Eihän mistään voi tietää edes mitä ne on kun kaikki on vaan samanlaista lientä?
Olin tosissani. Kukaan ei ollut varoittanut etukäteen mahdollisesta tulevasta keittodieetistä. Oikeasti! Mutta lääkäri vaan purskahti makeaan nauruun ja pitää sitä hyvänä vitsinä.

Kotona pihisen päivän, pari, sitten ääni alkaa palautua. Sittenkin kun ääntelyäni voi jo kutsua puhumiseksi, ei ääni vieläkään kanna tai kuulu kauas: esimerkiksi kovassa vastatuulessa koira ei kuullut kutsuani 20 metrin päähän, eikä kyse ollut valikoivasta kuulosta. 

Ihan niin kuin minä tiesin koko ajan, ääni palautui, nyt minä puhun taas. Vähän jo huudahtelenkin. Ääni on ihan vähän erilainen kuin normaalisti, vähän työläämpää tuottaa ja tuntuu, että kurkku kipeytyy ja väsyy puhumisesta iltaa kohden. 
Jos satut lukemaan tämän, Aleksi, ei syytä huoleen siis. Mutta en silti aio esiintyä sinulle ”kuin laululintunen” kuten toivoit kun seuraavan kerran tapaamme, tosin se ei johdu äänestä vaan itsesensuurista kaiken musikaalisen esiintymisen suhteen kun läsnä on yleisöä. 

 

photo blog7024_zpswwbvxzcl.jpg photo blog7013_zpsi17tav3t.jpg photo blog7010_zpsndmrqtg5.jpg photo blog6998_zpsxbsjue7q.jpg

P.S. Sammakoiden sisäkausi 2015 on avattu virallisesti, tämä kaveri nökötti keskellä olohuoneen lattiaa:

photo blog6931_zpskmsmbokm.jpg