Viime ajat on pitäneet sisällään monenlaista tasapainoilua, sekä kuvainnollisesti että ihan kirjaimellisesti.

Minulla on tasapaino kateissa monella tavalla: niin fyysisesti kuin aineenvaihdunnan ja ruokailunkin osalta. 
Fyysisen tasapainon haasteet näkyy siinä, että astun välillä oikealla jalalla harhaan jos en katso mihin kävelen ja maastossa kompastelen ja kaatuilen jonkin verran jos en ole tarkkana koko ajan. 

Ongelmana siis on, että oikea jalka ei vaan ehdi toimia riittävän nopeasti ja tilanteen vaatimalla tarkkuudella ja ajoituksella kun on kyse tasapainon säilyttämisestä tai vauhdissa toimimisesta. 
Jos uskotaan, että hermovaurio paranee niin uskotaan sitten, että tämäkin paranee hissukseen aikaa myöten. Minä itse olen sinänsä jo tottunut siihen, että tuiskahdan naamalleni ryteikköön aina välillä metsässä tai jalkakäytävän reunan läheisyydessä kulkiessani astunkin vahingossa välillä kadun puolelle, jos en ole tarkkana. 

Personal trainerin kanssa treenatessa tämä näkyy harjoitteissa, joissa erityisesti haastetaan tasapainoa ja herätellään syviä lihaksia toimimaan. Joka kerta ottaa yhtä lailla aivoon ja harmittaa ja masentaa, kun en näe mitään edistystä tilanteessa ja tuntuu, että käskyt ei vaan mene riittävän nopeasti perille aivoista oikeaan jalkaan, vaan aina se jalka on yhtä tasapainottavaa liikettä jäljessä.
Vaatii mieletöntä keskittymistä, että saa oman kroppansa jotenkuten hallintaan ja se tuntuu ihan älyttömältä, naurettavalta, raivostuttavalta ja masentavalta ja välillä myös epäreilulta; aina silloin, kun sitä treenataan. En minä sitä siis muulloin aktiivisesti mieti, en edes silloin kun tuiskahdan naama edellä sinne kanervikkoon, silloin vaan päästelen parit ärräpäät ja matka jatkuu, koska yleensä kun niin käy on kiire eteenpäin.

Raunioilla olen oppinut liikkumaan kohtuullisen hyvin tämän vajavuuden kanssa: kuljen käyttäen käsiä niin paljon mahdollista. En toki nelinkontin :-D mutta siis kurotan ja otan vastaan ja tukea käsillä jos on korkeampia murikoita ja eteneminen on ihan kohtuullisen sujuvaa omasta mielestäni. Enkä ole raunioilla kaatuillutkaan niin paljon kuin metsässä koska raunioilla eteneminen on ihan kaikilla hitaampaa ja harkitumpaa ihan jo perusturvallisuuden takia.

Olen käynyt viime aikoina aika usein kiipeilemässä ja hakemassa juuri tasapainolle haasteita erilaisissa seikkailu- ja kiipeilypuistoissa. Siellä tulee jatkuvasti vastaan tilanteita, jotka haastaa tasapainon: alusta heiluu, keinuu, tutisee eri suuntiin. Koko kroppa joutuu töihin, syvät lihakset varsinkin; tarvitsee tehdä ajatusta nopeampia vaistonvaraisia tasapainon korjausliikkeitä. Erityisen haastavaa siis juuri minulle mutta tykkään tällaisista haasteista ja toivon, että nämä auttaa ja nopeuttaa toipumista / paranemista (jos sitä vielä tapahtuu). 

Kropan lisäksi myös aineenvaihduntani hakee tasapainoa. Muutos kilpirauhasen hallitsemattomasta liikatoiminnasta ensin vajaatoimintaan ja sitten pikkuhiljaa normaalitilanteeseen ei ole tapahtunut ihan nappia painamalla (tai niitä nielemällä). 

Tyroksiinitabletit pitäisi ottaa tyhjään mahaan aamulla ja olla syömättä vähintään puoli tuntia, mieluiten tunti niiden ottamisen jälkeen. Minä nukun yleensä tosi lahjakkaasti aamuisin, joten vapaapäivinä laitan kellon herättämään ensin klo 7 ja sitten klo 9. Seitsemältä herään vain sen verran, että otan yöpöydältä napit naamaan ja juon lasillisen vettä päälle, laitan ne joka ilta siihen valmiiksi odottamaan. Sitten käännän kylkeä ja jatkan unia. 

Jos on aikainen herätys esim. työpäivänä niin herätys soi aina ensin puoli tuntia ennen kuin on tarve oikeasti nousta, jolloin otan tyroksiinit ja käännän kylkeä vielä puoleksi tunniksi. Kun nousen ylös, huollan koirat, pukeudun yms tulee se tunti aamiaiseen helposti täyteen kun siirrän aamiaisen ohjelmassa viimeiseksi ennen töihin lähtemistä.

Viime aikoina on tasapainoiltu kovasti myös painon kanssa. Kun kilpirauhasen liikatoiminta vaihtui vajaatoimintaan, paino humahti saman tien useamman kilon verran ylös, vaikka syömiset ei muuttuneet mitenkään: 1800-1900 kcal/vrk riitti nostamaan painoa viitisen kiloa parissa kuukaudessa kun aineenvaihdunta hidastui huomattavasti.

Siitä seurasi sitten ensimmäistä kertaa perustavaa laatua oleva erimielisyys personal trainerini kanssa. Minä olisin halunnut ensisijaisesti laihduttaa koska en viihtynyt kropassani enkä tuntenut oloa hyväksi. Mutta ongelmana oli, että takana oli kolmas leikkaus ja sairasloma ja nyt todella huono peruskunto ja heikko lihaskunto ja edessä 7 viikon päässä FRF:n tasontarkastus jossa haluan suorittaa tämän vuoden kuntotestini pysyäkseni lähtövalmiudessa.
  
Tuossa tilanteessa järjen ääni eli pt Pete puolestaan laittoi ensisijaiseksi tavoitteeksi lihaskunnon ja voimatasojen parantamisen. Ja lihasta ei voi saada, jos samaan aikaan menee miinuskaloreilla ja yrittää saada painoa pois. Sain kuulla oikein erinomaiset perustelut sille, miksi paino EI SAA nyt laskea yhtään. Ymmärsin kyllä ne kaikki perustelut ja ne oli järkeviä ja hyviä, mutta silti kakistelin, koska oma fiilis ei ollut hyvä siinä kropassa. Oli vaan tehtävä kompromissi: nyt mennään tällä painolla ja pt:n suunnitelmilla tasontarkastuksen kuntotestiin asti, se seitsemän viikkoa mikä oli aikaa valmistautua, ja sitten katsotaan tilannetta uudestaan. 

Kävin Helsingin Personal Training Studiolla treeneissä pt:n ohjauksessa viikottain ja tein kotiohjelmaa siinä välissä ja satunnaisesti kirjasin syömisiä ruokapäiväkirjaan joka laskee kalorit automaattisesti. 
”Oletko syönyt KUNNON aamiaisen tänään?” pt Pete kysyy usein kun nähdään. ”Monelta?” se saattaa kysyä lisäksi. Ja ihan syystä, sillä muutama viikko takaperin kävi niin, että voimat, energia, vaan loppui kesken treenin ja kävi ilmi, että olin syönyt sinä päivänä aamiaisen (proteiinirahkan) klo 5 aamulla kun olin herännyt nälkään ja juonut sen jälkeen kaksi kuppia cappuccinoa, ysiltä ja puoliltapäivin ja treeni alkoi klo 15 iltapäivällä eikä sitä ennen vaan ollut nälkä. Ei ihme, että energiat vaan loppui kesken. Tyhmä minä. 

Sain sitten oikein paperilla malliohjelman treenipäivän ruokailuista, ihan just niitä ruoka-aineita mitä tykkäänkin syödä, koska syömiset on lipsuneet ihan omituisiksi taas kesän aikana. KAKSI lämmintä ateriaa päivässä, hämmästelin silmät suurina. Hyvä jos syön sen kaksi lämmintä ateriaa viikossa. 2200 kcal/vrk. Hirveän paljon syömistä. Olisi pakko alkaa käyttää ruokapäiväkirjaa tunnollisesti taas.
Ja olihan siinä selvä ero, jos tankkasi kunnolla ja järkevää syötävää ennen treenejä. Totta kai. Se vaan vaatii sen suunnitelmallisuuden, että miettii mitä ja monelta syö, ja ruoka tai ruoanlaitto ei ole jaksanut kiinnostaa minua aikoihin. 
  
Olen noudattanut treeniohjelmaa kohtuullisen hyvin ja pitänyt ruokapäiväkirjaa ja käynyt puntarilla. Painonnousu loppui itsestään kun tyroksiiniannosta nostettiin 4 viikkoa sitten. Sen jälkeen paino on jumittanut samassa. Kun pt Pete kysyy painon muutoksista, minä sanon nyreissäni, että samassa jumittaa, ja se on tyytyväinen. :-D  

Kunnes sitten tuli viime viikko, enkä tiedä mitä oikein tapahtui. Söin niin usein tien päällä tai muitten tekemään ruokaa tai valmisruokia, että en pitänyt ruokapäiväkirjaa. Söin kuitenkin todella usein ja paljon ja melko epäterveellisesti ja oma tuntumani oli, että jos jotain niin paino lähtee taas nousuun, mutta päätin etten stressaa siitä nyt yhtään, eipähän ainakaan laske. 

Nyt on se tasontarkastuksen kuntotestiä edeltävä viikko, se mikä on voitu tehdä on tehty ja nyt voi enää levätä ja tankata ja valmistautua. Olen saanut pt Peteltä todella hyvät ohjeet miten toimia: mitä syödä ja juoda ja kuinka paljon ja milloin ja minkä verran liikun. Enää ei mitään hirveitä repäisyjä vaan vähän niinku hissuttelua.

Ja sitten menin vaa'alle eilen aamulla ja se näytti -2 kg reilua viikkoa edeltävään. Häh? Käynnistin vaa'an uudelleen ja siirsin sen eri kohtaan lattiaa. Sama juttu. Irrotin patterit, laitoin ne takaisin, ravistelin vaakaa ja laitoin sen varmasti tasaiseen kohtaan lattialla ja käynnistin taas. Yhä sama lukema: -2 kg. Oho. 
En tajua mitä on tapahtunut. Ainoa mitä keksin on, että nostetun tyroksiinimäärän myötä aineenvaihdunta on lähtenyt liikkeelle ja alkanut normalisoitua vihdoinkin. Minä olen oikeasti syönyt tosi paljon. Ja myös epäterveellisesti. Olen ihan ihmeissäni. Toivottavasti homma ei nyt ole mennyt pieleen? 

Ja hei: Ei, se FRF:n tasontarkastuksen kuntotesti ei ole mikään ihmeellinen juttu normaalille kohtuullisessa fyysisessä kunnossa olevalle ihmiselle. Sisulla sen menee läpi, mutta kun minulla on tavoitteena, että se ei tuntuisi mitenkään hankalalta vaan olisi ihan ok. Ja kun sisuskaluja on kaiveltu leikkauspöydällä kolme kertaa puolentoista vuoden aikana, aineenvaihdunta on heittänyt toisesta laidasta toiseen, takana on pitkiä sairaslomia jne, niin se ”normaali kohtuullinen fyysinen kunto” ei enää olekaan ihan itsestäänselvä juttu. Sitä ei tehdä hetkessä.

Viime vuonna vastaavassa tilanteessa takana oli vasta yksi leikkaus ja siitä kuntotestin hetkellä jo 6 kk (nyt 2,5 kk) mutta silloin haasteena oli kesäkuussa aloitettu uusi lääke, joka vei ruokahalun ja aiheutti pahoinvointia: ensin söin 2 viikkoa vain 700-800 kcal/vrk ja sitten viikon verran 1200-1400 kcal/vrk ja se vei voimat ja kaiken ylimääräisen ja tarpeellisenkin kropasta. Sitten lähdin reissuun Sisiliaan ja se paino minkä siellä sain takaisin lähti äkäisessä yrjöripulitaudissa kotiinpaluun yhteydessä, joten eipä viime kesänäkään ollut kovin heppoiset lähtökohdat mistä valmistautua samaisten 6-7 viikon aikana kuntotestiin. Silti tuntuu, että silloin olin paremmassa kunnossa kuin nyt.   

- Mitäs hyviä hiilihydraattilähteitä sinä voisit syödä? kysyi pt Pete.
Öhh. Ihan kuin jossain läksyjen kuulustelussa. En ainakaan syö riisiä, pastaa enkä perunaa, mietin.
- Riisiä, pastaa, perunaa? se ehdotti. 
Minä ehdotin vihanneksia ja marjoja. Olin myös taivuteltavissa pastaan ja pariin perunaan, mutta vain tällä viikolla, ei tule tavaksi. Ja vaatii hyvät kastikkeet.

 Kävin ostoksilla viikonloppua varten. En ole mikään Dexal-merkkiuskollinen, mutta nuo tuotteet on jo minulle tankkausjuomaa lukuunottamatta tuttuja ja tiedän että maha kestää ne ja maku ei ole hirveän kauhea, joten niillä mennään. Patukka on ihan äärimmäiseen hätään, todennäköisesti jää syömättä.

Matkaan tarttui myös uusi termari ja ruokailuvälineitä.

 
Kaivoin viikonlopuksi esille myös vettä kestävät sukat ja ohuen kesä/sisäpipon, joka on niin kireä, että suojaa toivottavasti hirvikärpäsiltä. Jees, tänä vuonna on siis tiedossa tiukkapipoinen ryhmänjohtaja testissä! ;-) 

Satu kävi kanssani tasapainottelemassa puissa viimeksi. Hyvin meni siihen nähden, että Tykkimäellä oli kauheaa voivottelua ja puhinaa ja huokailua, johon Satu ilmeisesti itsekin hermostui jälkeenpäin, ja oli nyt päättänyt, että pitää pystyä suoriutumaan ilman sellaista voivottelua ja puhinaa.  
Nyt oli sitten joka tehtävän alussa mieletöntä syvään hengittämistä, silmien pyörittelyä eri suuntiin ja naaman vääntelyä, mutta päätös piti, yhtään ei kauhistellut eikä huokaillut ääneen! Hiljaista irvistelyä senkin edestä ja aika kauan kesti aina ennen kuin sai ekan ja sitten tokan jalan irti puusta. :-D Ja itse suorituksissa mieletön käsinkosketeltava jännitysnäytelmä, kun se ei sanonut sanaakaan, täydellisessä hiljaisuudessa kuin hidastettuna eteni askel askeleelta ja suoritti KAIKKI radat!! Hyvä Satu!!

Jos koirat osaisi puhua, Misa varmasti kysyisi mikä Möllillä on, mistä kohtaa se on rikki?
Mölliä masentaa yhä Miklosin kuolema. Välillä se vaipuu sellaiseen tilaan jossa se vaan makaa eikä edes Misan yritykset saada se liikkeelle auta. Niin kuin eilen illalla - illat ylipäätään tuntuu vaikeimmilta Möllille.
Heräsin tänä aamuna aamukuudelta siihen, että Misa ja Mölli leikki ja paini riehakkaasti - ekaa kertaa Miklosin kuoleman jälkeen - enkä yhtään valittanut vaikka halusin nukkua vielä muutaman tunnin, vaan kuuntelin sitä kiltisti ja onnellisena sen 45 minuuttia kunnes ottelu päättyi.

Minun PON-koirat on aina tykänneet kävellä tiiviisti kylki kyljessä, ihan sama montako niitä on!