...toipuminen kohti normaalia ja hyvää kuntoa. Sairasloma on ohi. Eilen oli eka tapaaminen personal trainerin kanssa pitkästä aikaa. Uudet suunnitelmat kuntoon pääsemiseksi. Tällä kertaa pysyvästi? Toiveissa olisi.
En ymmärrä, miten tässä kävi näin. Kahden ekan leikkauksen jälkeen olin tosi huonossa kunnossa fyysisesti itse leikkauksen takia, mutta toivuin ja lähdin liikkeelle nopeammin kuin nyt, kun tämä kolmas ja viimeisin leikkaus oli pienempi operaatio ja kaikki meni hyvin. Olisi luullut, että tämän jälkeen elämä olisi jatkunut nopeammin ja helpommin liikunnallisempana kuin aiemmin.
Vaan toisin kävi. En ymmärrä, miksi. Olin sairaslomalla ennen leikkausta kun säädettiin lääkkeitä, sitten ihan kohtuullisessa kunnossa kun menin operaatioon, sitten sairasloma päälle ja kaikki meni ns. ”hyvin”. Mutta en vaan ole päässyt liikkeelle. Ei ole huvittanut, en ole jaksanut. Olen vaan syönyt jäätelöä ja nukkunut ja lepäillyt todella paljon. Mielestäni en ole masentunut, eli kyse ei ole siitäkään.
Jotenkin vain nyt kun tämän vikan piti olla helppo juttu ja nopea, ja se myös oli sitä, niin sen jälkeen toipuminen ja liikkeelle lähtö ei olekaan onnistunut. En vaan ole jaksanut tsempata itseäni niin kuin aikaisemmin.
Mietin, voiko kyse olla niin pienestä kuin siitä, että leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, että pieni riski syöpään on, ja vaikka se sillä hetkellä meni ns. ohi niin ehkä se jäi sittenkin kaivertamaan mieltä – että etukäteen tämän piti olla varmasti vika operaatio ja tän jälkeen pääsisi oikeasti toipumaan kunnolla ja sitten joku sanookin, vaikka ihan pienessä sivulauseessa, että niin ei ehkä olekaan, niin se pienen pieni mahdollisuus siihen nousi sittenkin niin isoksi möröksi, että ei ole viitsinyt satsata taas toipumiseen, kun on sittenkin mahdollista, että se on taas kaikki turhaa.
Tai sitten kyse on siitä, että hypertyreoosi on nyt kääntynyt hypotyreoosiksi ja lääkitys ei ole kohdallaan ja minulla on ihan tyypilliset kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet: painon nousu, vetämättömyys, flegu olo, nopea fyysinen väsymys rasituksessa.
Syömisetkin on ihan poskellaan. Syön ehkä kaksi kertaa päivässä ja ihan mitä sattuu. Ei uskoisi että tässä on se ihminen joka vielä kolme-neljä vuotta sitten aina teki kaiken ruoan itse. Nyt en edes muista, koska olisin viimeksi itse laittanut ruokaa – ehkä kerran tai kaksi tänä vuonna?
Pitää ottaa ruokapäiväkirja käyttöön taas.
Näitä sitten pohdittiin pt:n kanssa. Nyt yritetään liikkeellelähtöä tosi pienin vaatimuksin. Pienemmin askelin kuin mitä itse olin osannut edes ajatella. Sen on pakko onnistua. Sen verran pitää saada puristettua irti itsestään.
Olen oppinut sanomaan pt:lle suoraan ja rehellisesti, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. Enää se ei ahdista. Eihän se voi auttaa minua, jos ei se tiedä missä mennään.
Tänä vuonna Helsingin keskustan istutuksissa on todella paljon jättilaukkaa/ukkolaukkaa.
En vaan ymmärrä, miksi tässä on keskellä katua tuplavalot jalankulkijoille.
Kansallismuseon edustan kukkaistutukset on tehty hyvin samaan tapaan kuin minun kotipihan istutukset tänä vuonna: paljon kaikenlaista samaan, villiä, sekalaista, vähän niittymäsitä joskin ajatuksella ja tietyllä kaavalla kuitenkin.
Yhden hengen penkkejä puiston reunat pullollaan. Kyllä Suomi on erakkojen maa.
Kurjenpolvista on saatu hienot, tuuheat ja isot istutukset angervojen eteen - erinomainen idea.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.