Minun pitää päästä pois. Reissuun. Kipinä alkoi kyteä viime talvena sairastellessa ja se oli välillä sellainen kirkkain ajatus, jolla jaksoi sinnitellä. Että minä lähden jonnekin, yksin, minä vain, heti kun tämä helvetti on ohi. 

Sitten jossain vaiheessa tajusin, että ei se koko homma ehkä olekaan ihan heti ohi, ja silloin ajattelin, että lähden heti kun helpottaa. Kesäkuun puolivälissä kun koulu on ohi. Sitten pätkähti seuraava leikkausaika toukokuuhun, koepalojen ottamiset jotka meni pieleen, kaikki ylimääräinen jo entisen ihan riittävän päälle. Tuli sellainen ahdistus, että enkö minä pääsekään lähtemään, koska tämä oikein on ohi?

Onneksi lääkäri (yksi monista) ymmärsi yskän ja otettiin tähän väliin reilu aikalisä ja nuo muut hommat siirtyi syksylle. Ja minä pääsin toipumaan ja suunnittelemaan reissua. Pyörittelin sitä mielessä vähän väliä. Tiesin, että haluan Sisiliaan.
Kävin Sisiliassa pari vuotta sitten ja silloin se reissu ja sen saaren tutkiminen jäi jotenkin... kesken. Silloin pari vuotta sitten jo tuli sellainen olo, että jonain päivänä sinne pitää vielä palata, koska minulta jäi jotain olennaista löytämättä, näkemättä tai kokematta siellä.

Nyt minä suunnittelen lähteväni sinne takaisin. En tiedä tarkalleen minne minä siellä menen, mitä teen tai mikä se on, mitä minä sieltä etsin. Ja miksi ylipäätään minulla on nyt niin hirveä tarve päästä jonnekin pois? 
Vielä alkukeväästä ajattelin, että se reissu on itseni etsimistä ja aikaa minulle toipua viime talvesta ja koko tästä vuodesta. Että haen sieltä voimaa kun käyn jossain, missä ei ole mitään yhteyttä minun menneeseen puoleen vuoteeni.

Mietin tätä asiaa taas toissapäivänä ajaessani aamulla kouluun pihasuunnittelun näyttötutkintoon. Onko se jokin esine, paikka, tilanne, symboli, henkilö, mikä minun kuuluu sieltä löytää tai kokea? Ja kun ajoin hyväksytyn tutkinnon jälkeen sairaalalle, ja sieltä illalla tutkimusten jälkeen kotiinpäin, ja väsymyksen ja pettymyksen ja katkeruuden kyynelet valui alas poskia, niin minä mietin, että ehkä se onkin tunnetila. Ehkä minä löydän sieltä sisäisen rauhan, levollisuuden ja hyväksynnän tälle kaikelle, jotta pystyn jatkamaan eteenpäin ilman katkeruutta. Anteeksiannon. Ehkä se tulee siellä vastaan?

Pitkän harkinnan jälkeen päätin sittenkin pyytää kaverin mukaan tuolle matkalle. Kun lähetin viestin jossa tiedustelin lähtisikö hän reissuun kanssani, hän kirjoitti ”tiedät kyllä vastauksen, tarvitseeko edes kysyä” ja että ilmoittaisi minulle seuraavana päivänä kesälomaviikkonsa. Hän ei lainkaan kysynyt, minne me mennään ja kuinka pitkäksi aikaa. Hän on todella ystävä, koska Wienissä hän söi (kuulemma) huomaamattaan minunkin jälkiruokani, ja pyydän häntä silti vielä uudestaankin reissuun. ;-)

photo blog1608_zps180774f4.jpg photo blog1592_zpsb2ca8417.jpg photo blog1593_zps61887da7.jpg photo blog1603_zps7519ac11.jpg