Syömistä tai oikeastaan sitä, miten sen ajatteleminen voi niin vaihdella. Ajattelin jo, että paluu normaaliin on tapahtunut kun ajattelin ruokaa ja syömistä melkeinpä aamusta iltaan tuossa muutaman päivän ajan, mutta sitten eilen ja tänään taas ei olisi vähempää voinut kiinnostaa ja ei ole yhtään nälkä ja ei tee mieli mitään ja yhhh.

*

Tutustumisen helppoutta ja vaikeutta. Jotkut ihmiset vain päättää haluavansa tietyn henkilön tuttavapiiriin tai ainakin moikkaustasolle ja tulee käsi ojossa suoraan luokse ja sanoo ”Mä oon Matti Meikäläinen, moi, me ei ollakaan tavattu” tai ”Meitä ei olekaan esitelty, mä olen Matti Meikäläinen, moi, pyöritään molemmat näissä samoissa piireissä niin ajattelin tulla esittäytymään”. 

Miten se voikin olla niin hämmästyttävän luontaista ja helppoa joillekin - ja niin vaikeaa minulle. Minä kun en harrasta small talkia enkä ole mikään yleismoikkailija, niin se on aina yhtä hämmästyttävää ja vaikuttavaa kun joku tulee niin reippaasti ja suoraan esittelemään itsensä ja antaa ymmärtää, että haluaa tuntea edes moikkaustasolla – että voikin olla niin rohkeita ja reippaita ihmisiä. Siinä on varma keino jäädä minun mieleen ja tehdä vaikutus. :-D 

*

Eilen mietin töissä kassalla käytyä kyllä-keskustelua:

Asiakas tulee tulee kassalle viiden pitkänmallisen kukan kanssa.
- Sidotaanko näistä kimppu? kysyn.
- Kyllä.
- Laitetaan varmaan vihreitä myös?
- Kyllä.
- Haluat varmaankin korkeanmallisen kimpun kun valitsit tällaisia kukkia?
- Kyllä. 
- Pakataanko sellofaaniin, meneekö lahjaksi?
- Kyllä.
Meitä alkaa kumpaakin jo naurattaa.
- Hirveän paljon kysymyksiä, eikö?
- Kyllä!

*

Kaverini mietti tänään (ääneen puhelinkeskustelussa nro 2), olinko ihan täysin henkisesti paikalla (jollain jännän suoralla kiertoilmaisulla) kun kävimme puhelinkeskustelun nro 1, jossa sovimme mitä teemme tänä iltana, missä ja monelta; koska 6 minuuttia ennen kuin meidän piti tavata minä soitin hänelle ja kysyin, missä ja monelta meidän piti tavata ja olin ihan kuutamolla sekä kellonajasta että siitä, että ai hän onkin tulossa meille eikä minun tarvitsekaan lähteä minnekään.

Kaveri mietti (ääneen), että oli ihan kuin olisi puhunut kahden eri ihmisen kanssa ne puhelut. Kyllä minä ne molemmat puhelut muistan, mutta ekan aikana olin todella keskittynyt yhteen koulujuttuun sekä lihaskuntotreeniini, ja toisen puhelun aikana olin keskittynyt itse puheluun eli siihen, missä minun pitäisi olla ja monelta, koska oli hämärä mielikuva, että se saattoi olla ehkä jo kuuden minuutin päästä tai sitten vasta tunnin ja kuuden minuutin päästä tai 36 minuutin päästä ja jossain muualla kuin kotonani.

Mutta oli se hyvä että tarkistin, sillä olisin hyvin voinut taas kerran päätyä ihan oikeaan aikaan ihan väärään paikkaan. 

 

Nää kaverit mietti taas tänään koko päivän ruokaa. Ei jää epäselväksi, että sokean vanhan koiran tarttis päästä osingolle. Ja miten söpönen pikkuruinen Pöpönen taas onkaan!
Make no mistake: the old blind Miklos knows someone is eating here and demands he gets his share!

 

Iisi ja Satu jäljellä.
My godchild-dog Iisi tracking.

 

Mölli ja Metku tarkkailuasemissa. Tai siis Metku katsoo ja Merlin möllöttää muuten vaan.
Merlin and Metku watching. Well, actually only Metku is watching, Merlin is just hangin' around. 

 

Jumppahetki. Mölli haluaa ulos leikkimään, tai sisälläkin voidaan olla, mutta voitaisko ainakin leikkiä?

Niinku nyt??

Please, Mom! Let's go play fetch, now!