Olen miettinyt selkäkipua. Selkään on sattunut nyt jostain syystä taas enemmän viime päivinä. Ja sen myötä olen miettinyt kipulääkkeitä, ja niitten myötä nukkumista. Minulla on kolme lääkettä kipuun: jatkuvasti syötävä pitkävaikutteinen tabletti krooniseen hermosärkyyn, viikon välein vaihdettava tosi tuhtia ainetta oleva kipulaastari keskikovaan ja kovaan kipuun (esim. syöpäpotilaitten käyttöön), ja tarvittaessa otettava tabletti äkilliseen kovaan kipuun. Viimeksi mainittuakin menee melkein päivittäin yksi tai kaksi annosta.

Kipulääkärin mielestä kipulaastari aiheuttaa väsymyksen ja mielettömän unen tarpeen. Talvella ja alkukeväästä unen tarve oli n. 16 h/vrk. Nyt olen jo vähän tottunut siihen ja unen tarve on ehkä 10-14 h/vrk ja kun se ei aina onnistu niin noin kerran viikossa tulee väsähdys, päivä jolloin nukun melkein kellon ympäri (siis kahdesti); saatan silloin nousta aamupäivällä ulkoiluttamaan ja ruokkimaan koirat ja noin tunnin hereilläolon jälkeen väsymys ajaa takaisin petiin ja nukun pitkälle iltapäivään, vaikka neljään-viiteen asti, minkä jälkeen olen hereillä muutaman tunnin ja jatkan suoraan yöunille.

Ajatuksenani on ollut pienentää kipulaastarin annostusta syksyllä, kun tulee pimeää ja muutenkin nukuttaa enemmän, ja samalla nostaa kroonisen hermokivun lääkkeen annostusta. Mutta nyt kun sattuu taas enemmän selkään jostain syystä, en tiedä mitä tekisin.
Kipulääkärini johtoajatus on kirkkaasti elämänlaatu: paras mahdollinen tasapaino väsymyksen, kivunlievityksen ja laadukkaan arjen välillä. Hänen mielestään peruslääkityksen pitäisi olla riittävä niin ettei tarvitsisi ottaa mitään lisäksi tarvittaessa. Siihen en ole vielä päässyt ja nyt epäilyttää ajatus pienentää laastarin annostusta kun ei ole saavutettu sitä ns. ideaalia tilannetta edes. Mutta kun haluaisin vuorokauteen vähän enemmän tunteja HEREILLÄ.


Kävin jälkitarkastuksessa minut viimeksi leikanneella lääkärillä. Kaikki on hyvin leikkauksen jäljiltä – ja mikä parasta, ei löytynyt syöpää. Nyt vaan säädetään tyroksiinilääkitys kohdalleen, koska on selvä vajaatoiminta päällä.  
Siis miten kaunis, lääkäri huokaisi eikä saanut silmiään irti minusta. - Todella hyvännäköinen.
Mutta ei se valitettavasti puhunut minusta, vaan leikkausarvesta kaulalla. Se katseli sitä niin ihastellen ja pitkään, että minua alkoi jo naurattaa. Hyvä ettei pyytänyt saada ottaa kuvaa siitä muistoksi.

Minä en ole vielä tajunnut tuota hyvää uutista – sitä, että nyt kaikki leikkaukset (kolme erilaista reilussa vuodessa) on ohi, ja nyt on ns. kaikki hyvin. Ei toki silleen hyvin, että olisin yhtä kuin priima ja kaikki olisi korjattu entiselleen tai vieläkin paremmaksi. Mutta silleen hyvin, että ei ole syöpää ja ei ole leikkauksia tiedossa ja nyt voi alkaa vihdoin toipua ja parantua ja palautua normaaliin elämään – tai oikeastaan totutella siihen mikä nyt kaiken tämän jälkeen tulee olemaan minun uusi ”normaali” elämä eli elämä kroonisen hermovaurion ja hypotyreoosin kanssa. Ensin mainitun kanssa on jo taisteltu pitkään ja jälkimmäisen en usko olevan ongelma.

Pt Pete kysyi tänään, miltä nyt tuntuu, kun kaikki on takana. Se tuntui olevan oikeasti todella vilpittömän iloinen minun puolestani - jopa iloisempi kuin minä, koska minä en ole selvästi vielä tajunnut koko hommaa.
Ei ole ollut varmaan mikään hirveän helppo urakka silläkään suunnitella minun treenejä nyt reilun vuoden ajan, kun lähtökohtana oli alunperin selkäkipu, jonka syyksi sitten paljastuikin ihan yllättäin selkärankaa painava nyrkinkokoinen möykky lantiossa, ja sitten sen jälkeen toisessa ihan ns. perusleikkauksessa taas komplikaationa repesi pitkä vatsalihas ja taas oltiin erikoistilanteessa. Mutta hyvin se on homman klaarannut. Ja onneksi tämä kolmas operaatio sujui hyvin ja lopputulos oli ”kaunis” :-D ja hyvä.


Pt Pete kysyi myös, mitä muita tavoitteita minulla on lähiaikoina kuin FRF:n kuntotesti syyskuun alussa. Siihen tähdätään nyt kuuden viikon treeniohjelmalla. Menisi se läpi jo nyt tälläkin kunnolla (tai siis sisulla), mutta ajatuksena on, että se voisi jonain päivänä olla jopa nautinnollista tai edes kivaa. 

Jäin miettimään tuota jälkeenpäin. Vaikken ole mikään juoksijatyyppi, niin minä toivon, että jonain päivänä pystyisin juoksemaan useamman sadan metrin matkan ilman, että sen jälkeen jalkoja särkee kävellessä säären etuosaan jopa päiväkausia.
Eräs minun fysiatreistani vei tapaukseni käsiteltäväksi moniammatilliseen työryhmään ja siellä oli keskusteltu hermovauriomahdollisuuden (joka sen jälkeen todennettiin) lisäksi myös tästä juoksemisesta. Lääketieteen eri ammattilaisten mielipide oli ollut, että se ei ehkä koskaan tule olemaan mahdollista minun kohdallani ja se pitää vain hyväksyä.
Mutta jospa jostain löytyisi sellainen ihmeidentekijä, joka saisi minun juoksemisen kulkemaan? Joku joka jaksaisi uskoa siihen? Minä itse ajattelen monista asioista, että ne ei voi olla mahdottomia ja tykkään kokeilla ja yrittää löytää ratkaisun miten homman saa toimimaan. 

Viime aikoina on muuten ollut vaikeaa päästä Personal Training Studiolle ajallaan. Toissakerralla nukahdin metroon ja ajoin Ruoholahteen asti. Oli se väsähdyspäivä ja olin kyllä nukkunut kahteen asti iltapäivällä, mutta se ei riittänyt.
Tänään kävelin studion ohitse. Olisin ehtinyt treeneihin juuri ajallaan, mutta marssin reippaasti ohitse ihan parin korttelin verran ennen kuin tajusin, että olen ihan väärässä paikassa. Pt Pete ei voinut ymmärtää, miten niin pääsi tapahtumaan – sen metroon nukahtamisen se vielä ymmärsi jotenkuten – joten en viitsinyt kertoa, että se ei ollut ensimmäinen kerta. ;-)


Mietin töissä silloin tällöin miten kamalaa olisi, jos jonkun asiakkaan tilaama työ olisi vahingossa jäänyt tekemättä. Etenkin jos kyseessä on surulaite, joka usein haetaan meiltä matkalla hautajaisiin.

Niin sitten kävi jostain syystä tässä hiljattain. Onneksi kyseessä oli vakioasiakas joka on aiemmin aina saanut hyvää palvelua ja ymmärsi, että virheitä sattuu, vaikka tällaisia virheitä ei ikinä saisikaan sattua. Ja onneksi he olivat hakemassa tilaustaan jo päivää ennen kuin tarvitsivat sitä. Ei auttanut tuossa tilanteessa kuin olla hirveän pahoillaan (ihan sama kuka mokasi, asiakkaan silmissä ”me” olimme mokanneet ja sillä hyvä) ja pyrkiä korvaamaan vahinko niin hyvin, että asiakas sai enemmän kuin mitä pyysi. Ystävällisesti heille sopi tulla uudestaan tunnin päästä ja sain tehtyä puuttuneen työn rauhassa ja ajan kanssa. Lähtiessään kotiin asiakkaat olivat todella tyytyväisiä saamaansa palveluun ja ihan varmasti tulevat uudestaan.

Olen myös miettinyt miten kamalaa olisi, jos joskus nukkuisi pommiin eikä menisi aamulla töihin – etenkin jos olisi avausvuorossa. No minähän sitten tein niin. Ja kaikista mahdollisista työkavereista aamuvuoroon oli tulossa hän, joka ei osaa myymälän avaamiseen liittyviä tehtäviä. NIIN minun tuuria. Puhelin soi 9.13 ja pomon lomatuuraaja tiedusteli, pitäisikö minun olla töissä. Nolouden huipentuma, joo. Olin töissä 35 minuutissa puhelusta, mikä on varmasti ennätykseni liikkeellelähdössä. Minussa on siis selvää nopean toiminnan materiaalia. Oikeasti, hitto että nolotti. Liike oli kuitenkin saatu avattua liki ajallaan, eikä mitään vahinkoa tapahtunut, mutta silti. Jösses. Ei ihan heti tapahdu uudelleen!


Olen myös miettinyt sydäntä raastavaa, kurkkua kuristavaa ja kyynelet silmiin välittömästi nostattavaa maailman vaikeinta päätöstä: koska on oikea aika?

Kyse on varmasti vain viikoista. Ehkä jopa päivistä. On päiviä, jolloin vanhan sokean koiran liikkuminen on hidasta perässä tassuttelua aamuin illoin. Ja päiviä, jolloin minä juoksen perässä tukka putkella ja hihna kireällä. Mutta niitä hitaita päiviä alkaa olla enemmän ja enemmän.

Voi kun tietäisin sitten, kun hetki on oikea. Voi kunpa hän osaisi kertoa, että nyt on tullut hetki sanoa hyvästit. Tämä kesä on viimeinen yhdessä, tämä on saattohoitoa, pitkät jäähyväiset 13-vuotisen yhteisen taipaleen päätteeksi. Kolmentoista vuoden jälkeen ajatus siitä, että tätä ystävää ei olisi olemassa, on suorastaan absurdi. Ympäri maailmaa ja aivan mielettömiin juttuihin johtanut seikkailu alkaa kuitenkin lähestyä loppua, ollaan jo pitkällä viimeisessä luvussa ja se ajatus saa minut itkemään ihan lohduttomasti. 

photo blog8769_zpsdhfb5dkp.jpg


Sadonkorjuu on myöhässä. Ensimmäinen tomaatti on punastunut päivä päivältä mehevämmäksi, kunnes eilen se vihdoin oli poimintavalmis. Kurkkujakin tuli jo hyvä satsi. Vaan kuinkas kävikään? 

photo blog8795_zps5jachdae.jpg

Sisään tullessani tomaatti lennähti kaaressa ilmaan kohti lattiaa. Ei hitto! Jos ei tunne meidän kämppää niin luulee sen lätsähtäneen lattiaan tomaattimurskaksi, mutta ehei - pikkukoira Pöpönen nappasi sen kärppänä ilmasta suuhunsa ja nielaisi tyyliin kokonaisena. Sinne meni kauden eka oma tomaatti. Hyvää oli, Pöpönen lipoi huuliaan. Onko lisää?


Jostain syystä tämän viikon leikkokuormassa ei tullut lainkaan valmiskimppuja. Viikonloppuisin kimppuja myydään hurjia määriä meillä töissä, joten vietin sitten tämän iltapäivän väsäämällä niitä valmiiksi viikonloppua varten:

photo blog8806_zpscxhl0u2x.jpg photo blog8805_zpsb2f1nqin.jpg

Tein myös pitkästä aikaa muutamia yksinkertaisia asetelmia. Nekin myy meillä kohtuullisen hyvin. Gladiolukset on nyt ihanan edullisia ja tykkään tehdä niistä isoja näyttäviä kimppuja erityisesti erilaisten heinien kanssa. Niistä ei nyt tullut kuitenkaan otettua kuvia.

photo blog8815_zpsnq3lgznt.jpg photo blog8811_zpswhn2hcdu.jpg photo blog8820_zpshpfmjeo6.jpg
"Myötätuulessa"