Ei mennyt putkeen sappirakon poisto miniviilto-operaatiolla. Operaatio (torstaina 16.10.)sinänsä meni kai melkein tavoitteiden mukaan, paitsi ettei sappirakko mahtunut ulos miniviillosta, kun oli niin täynnä kiviä. Viiltoa suurennettiin eikä silti onnistunut, lopulta tyhjennettiin kivi kiveltä ulos ja poisto onnistui. Mutta vissiin aika paljon jouduttiin kaivelemaan. Leikannut lääkäri sanoi, että kivistä olisi voinut tehdä hienon helminauhan.

En sitten tiedä missä vaiheessa ja mitä on mennyt muuten pieleen. Pääsin illaksi kotiin suunnitelmien mukaisesti, puudutus piti huolen siitä että olo oli ok. Nukuin seuraavan yön melko hyvin mutta aamulla herätessäni kipu oli todella kova. Oli vaikea päästä ylös sängystä ja kaikki asennon vaihtaminen ja liikkuminen teki vatsaan todella todella kipeää.
Kirralta soitettiin ja kysyttiin vointia aamupäivällä ja ihmeteltiin, miten olin niin kipeä. Otin ohjeitten mukaan lisää kipulääkettä. Suklaa loppui (hätätilanne!).

Nina kävi tuomassa lounasta, Raija ja Tapio ulkoiluttamassa koiria, ja Mikkonen tuli iltapäivällä täydentämään suklaavarastot varsin kiitettävällä tavalla ja Roxy ulkoilutti koirat.  Soitin iltapäivällä Kirralle uudestaan, kun tilanne ei ollut muuttunut ja oli vaan todella kovat kivut etenkin jos yhtään liikkui. Sieltä neuvottiin menemään päivystävään sairaalaan koska kello oli jo lähes neljä ja he laittoivat paikat kiinni. Porvooseen siis.

Matka oli vaikea, kun töyssyt ja kaarteet sattui hirveästi (en todellakaan ajanut itse!) ja päivystyksen ovista sisään hoiputtuani ojensin luukusta leikkauskertomuksen ja sain sanottua että sattuu kovasti ja nyt tarvii päästä pitkälleen. Hoito oli hyvää ja nopeaa: peti löytyi hetkessä ja kun olin tuskasta huutaen saanut itseni makuuasentoon, verikokeet otettiin parissa minuutissa ja suuhun töräytettiin saman tien oksikodonia, voimakasta opioidia kipulääkkeeksi. 

On hämärä muistikuva, että joku työnsi kerta toisensa jälkeen ruutan suuhun ja sanoi, että se maistuu todella pahalle ja se pitää laittaa kielen alle niin se imeytyy nopeasti limakalvojen kautta verenkiertoon, mutta luulen, että se meni minulta kaikessa kivussa ohi ja lopputulos oli kuin koiranpentuja ensi kertaa madotettaessa: tahnaa on kaikkialla suun ympärillä vähintään yhtä paljon kuin suussa, koska se karmaiseva maku vaan kertakaikkiaan yllätti. 

Tippaa laitettaessa hoitaja kysyi, onko toivomuksia mihin laitetaan ja vähän vitsinä heitin takaisin, että mitä vaihtoehtoja on, ja yllättäen niitähän olikin vaikka mitä. Miksei kukaan ole aikaisemmin kysellyt vaan aina on vaan laitettu kämmenselkään, mikä ällöttää minua tosi paljon ja on tosi hankalaa ja harvoin onnistuu ekalla yrittämällä? Nyt laitettiin keskelle käsivartta, suoraan taipumattomaan kohtaan ja teipattiin letkut kunnolla kiinni ja se oli ihan paras paikka.

Kuumetta minulla oli sairaalaan tullessani noin 39 astetta ja verenpaine vähän alhainen, 114/75. Olo ei ollut yhtään kuumeinen, johtuen varmaan kovasta kivusta joka peitti kyllä tehokkaasti alleen kaikki muut tunteet. Kuume pysytteli aluksi noissa samoissa lukemissa, verenpaine laski mittaus mittaukselta. Joku hoitaja kävi pariin kertaan ihmettelemässä, miten minut oli lähetetty leikkauksen jälkeen kotiin ilman mitään oikeasti tuhteja kipulääkkeitä, etenkin kun toimenpidekertomuksen perusteella operaatio oli ollut huomattavasti hankalampi kuin normaalisti. Alkoi pelottaa, mistä ihmeestä on kyse. Eikö ihmiset joskus ihan kuole tällaisiin komplikaatioihin leikkausten jälkeen? Helille kiitos tsemppipuheluista tämän rupeaman aikana. :-)

Porvoon päivystävä lääkäri soitteli tilanteestani Meilahden päivystävälle kirurgille, ja tuli siirto sinne. Minulle asia selitettiin niin, että koska minut oli leikattu Helsingin alueella niin Helsingin päivystävä kirurgi halusi minut ehdottomasti sinne nähtäväksi ja koska Meilahdessa oli paras kuvannus- ja leikkausmahdollisuus yöaikaan, niin minut siirrettäisiin sinne yötä vasten. 

Tästä eteenpäin onkin sitten useamman päivän ajalta ajantaju ja tapahtumien kulku hieman sekavaa ja hämärää. Kipu oli hirveä, joka ikinen liike sattui vatsaan ihan kauheasti. Porvoossa sitä pahaa geeliä ruutattiin suuhun monta kertaa ja Helsingissä samaa ainetta tuikattiin piikillä olkapäähän tai oikein pahana hetkenä suoraan suoneen. Aina välillä joku kävi painelemassa mahaa, johon sattui melkein joka kohtaan tunnusteltaessa. Jossain vaiheessa laitettiin antibioottia suonensisäisesti koska tulehdusarvot oli koholla, mutta sitten jossain vaiheessa myöhemmin joku päätti ettei se ole tarpeen ja sen ekan annoksen jälkeen antibioottia ei jatkettu.

Vahvoista opiaateista johtuen olin koko ajan enemmän tai vähemmän pöllyssä. Missä olinkin, keskityin makaamaan aivan liikkumatta selälläni hengittäen sellaista lyhyttä kevyttä pintahengitystä, koska syvään hengittäminen aiheutti kovaa kipua niin kuin pienikin keskivartalon tai oikean jalan liikuttaminen.  

Koin elämäni ensimmäisen ambulanssikyydin, kun lähdettiin Meikkuun. Minä olen luullut, että ambulansseissa olisi pedissä hyvät jouset, mutta eipä vaan ole. Porvoosta ulos pääseminen oli töyssyistä ja sen jälkeen mukavaa matkaa kesti Helsingin keskustan reunamille asti, sitten alkoi raitiotiekiskojen ylitykset ja mukulakivikadut yms. Yritin maata mahdollisimman rentona, koska pienikin vatsalihasten jännittäminen sai kivun vellomaan lähes kestämättömänä. Hoitaja vieressäni kertoi välillä missä mennään ja aina kun ratikkakiskojen ylitys tuli eteen. 

Siirto Porvoon päivystyksestä Meikun päivystykseen sujui silleen hienosti, että minun ei tarvinnut nousta kertaakaan ylös. Hoitajat olivat kertoneet kuinka kipeä olen ja kaikki siirrot punkasta toiseen tehtiin lakanasta nostaen makuuasennossa. :-)

Meikussa jatkui hyvä hoito. Täytyy sanoa, että lähes kaikki tapaamani päivystysosastojen hoitajat olivat aivan ilmiömäisiä työssään. Siis todella oikeita ihmisiä oikeassa paikassa, sellaisia jotka välittivät jokaisesta potilaasta ja jaksoivat tehdä töitä hyvällä asenteella jokaisena hetkenä, vaikka olisi ollut kiire ja painetta. En voi heitä riittävästi kehua ja kiittää! 

Hoitajat ymmärsivät miten kipeä minä olin ja he ymmärsivät myös, mitä tarkoitin, vaikka välillä puhuinkin ihan mitä sattui. Muistan kun minut oli siirretty Meikun päivystyksen petiin ja tyyny oli mennyt jotenkin ihan mutkalle pääni alla ja tuntui kuin siinä olisi ollut kovia kiviä. Oli tosi epämukavaa mutta en pystynyt itse nostamaan päätäni ja siirtämään tyynyä käsilläni koska noihin liikkeisiin tarvitaan vatsalihasten käyttöä ja se sai huutamaan tuskasta. Yritin kyllä vähän vasemmalla kädellä mutta en saanut yhtään selkoa siitä, miten minä itse siinä oikein olin ja mitä ihmettä minun pääni alla oikein oli. Kun hoitaja tuli käymään, päätin oikein kysyä asiaa häneltä: 

- Siis onko mulla pään alla joku pöytä??

Piti tietenkin kysyä, onko minulla tyynyä vai ei. Tajusin itsekin, että sanoin jotain ihan väärää, mutta en oikein tunnistanut, että missä meni pieleen. Oli aikamoiset pöllyt päällä.  Hoitaja totesi reippaasti että on siinä tyyny mutta se on kyllä tosi pahasti ja auttoi ja laittoi tyynyn hyvin. :-D 

Jossain vaiheessa yötä kuume alkoi laskea, mutta samoin verenpaine ja minut siirrettiin johonkin toiseen tilaan, missä olin hoitajan mukaan paremmin koko ajan silmän alla ja kone mittaili paineita vähän väliä. Muistan yhden verenpaineluvun tuolta yöltä, 80/40. Minä en tajunnut miksi niitä verenpaineita kytättiin ja miksi vatsaa paineltiin vähän väliä. Mutta nehän siis mietti kuumeisesti, onko sisäinen verenvuoto ja jos on, niin minne se vuotaa.     

Haastavinta kaikessa oli vessassa käyminen. Käytännössä se hoidettiin niin, että minun pedin viereen tuotiin sellainen korkea istuttava pottasysteemi. Tarvitsi siis vain nousta ylös ja siirtyä sängystä istumaan sille. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta oli kaikkea muuta. Opin kyllä nopeasti arvioimaan vessassa käynnin tarpeen ja siihen alettiin porukalla valmistautua ns. hyvissä ajoin. :-D 

Ilmoitin vessatarpeesta noin puolta tuntia ennen hoitajille, jotka alkoi valmiiksi buustaamaan minua siihen kipulääkkeillä ja pidättelin niin pitkään kuin mahdollista. Sitten sänkyni pääty nostettiin hoitajan toimesta niin istuvaan asentoon kuin mahdollista ja minä yritin pitää kaikki lihakseni rentoina ettei asennon vaihtaminen sattuisi. Siitä sitten tuli vaikein osuus eli sinnittelin kahden ihmisen avustamana itseni istuvaan asentoon sängyn reunalle. Tämä osuus oli suoraan helvetistä ja monta kertaa kävi niin, että juutuin johonkin sellaiseen asentoon, josta en voinut liikahtaakaan koska se olisi sattunut liikaa, ja siinä asennossa pysytteleminen sattui myös ihan kauheasti. Silloin tuupattiin opiaattia kanyylista suoraan suoneen, puhalleltiin ja kerättiin voimia hetki ja jatkettiin taas.

Sitten kun vihdoin pääsin sille siirrettävälle pytylle istumaan, niin sain palata alkuvuoden fiiliksiin kun silloin piti opetella ihan uudet keinot pissaamiseen. Nyt se ei pelästyttänyt, kun tiesin kokemuksesta, että kyllä se siitä palautuu normaaliksi vielä, ja nythän oli vain kyse siitä että en voinut tehdä mitään vatsalihaksiin vaikuttavia liikkeitä. Keväällä meni kuitenkin monta viikkoa normaalien vessatoimintojen uudelleen opettelemiseen; kun siitä selvisin voittajana niin tämä ei mieltä painanut.   

Sen muistan myös, että Meikussa minulla oli tosi kova jano koko ajan, mutta en saanut juotavaa koska oli mahdollista, että päätyisin uudestaan leikattavaksi. Päivystävä kirurgi kävi moikkaamassa välillä. Kun hän (tai kuka vaan muu) paineli mahaani, se sattui niin paljon, että jotenkin päädyin aina sängyn vastakkaiselle reunalle josta olin miltei pudota alas, kun yritin tuskissani kiemurrella karkuun. Muistan hämärästi kuulleeni jonkun keskustelun paineistani ja janosta hoitajien ja lääkärin välillä. Lääkäri sanoi vihaisesti, että tippa saisi mennä kolme kertaa kovempaa vauhtia tässä tilanteessa. Valitettavasti se tarkoitti myös pissahätää yhä useammin, sanoi hoitaja minulle pahoitellen. 

Tuo yö ja seuraava aamu meni pääosin kivun ja kipulääkepöllyn huuruissa, mutta jotkut hetket muistan tosi terävinä. Niin kuin sen, kun minulla meni joku karva tai roska kurkkuun ja tunsin, että ihan kohta on pakko yskiä. Kaikki jotka ovat joskus joutuneet yskimään tuore leikkaushaava mahassa tai vatsalihakset kipeinä, tietää sen odotettavissa olevan tuskan. Sanoin hoitajalle hädissäni, että tarvitsen vettä. Hoitaja sanoi, että minä en saa juoda. Sanoin, että kurkussa on joku roska, on pakko saada edes lusikallinen juotavaa, tai joudun yskimään. 

Hoitaja kysyi asiaa toiselta hoitajalta joka sanoi etten saa juoda, saan vain purskutella vettä suussani. Lähes rukoilin edes lusikallista vettä, mutta en saanut sitä, muistan sen tunteen ihan kirkkaasti, "miten nuo eivät ymmärrä hätääni, en saa selitettyä sitä niille vakuuttavasti", ja sitten olikin jo pakko yskiä ja vatsaa viilsi ihan mieletön kipu jokaisella henkäyksellä ja pienelläkin köhäisyllä. Yskähdin pari kertaa, huusin kivusta välillä, haukoin henkeä ja yritin kaikin tavoin välttää seuraavaa yskähdystä. Joku enkeli laittoi kipulääkettä suoraan suoneen.  

Jossain vaiheessa yötä petini rullattiin huoneeseen, jossa odotti väsynyt mies ultralaitteen kanssa. Vatsa ultrattiin ja leikkaushaavan päältä kuorittiin suojateippi pois. Päivystävä kirurgi tuli kuulemaan suullisesti ultran tulokset, koska aamuyöllä oli tiedossa joku tietojärjestelmän päivityskatkos. Jostain ehkä-hematoomasta oli puhetta mutta mitään isoa vuotoa ei mistään löytynyt, mitä kirurgi hehkutti tosi hyvänä juttuna. Hän sanoi, että todennäköisesti jatkaisin Meikusta Porvoon sairaalaan osastolle seurantaan ja kivunhoitoon.

Sain vihdoinkin luvan juoda. Teki hyvää. Olo rauhoittui vähän aamua kohti ja sain muistaakseni nukuttua jonkun tunnin verran. Aamulla minua tapaamaan tuli lääkäri A, jonka kanssa ollaan jo tuttuja Porvoon sairaalasta ja joka sanoi heti, että on täällä Meikussa vain käymässä. Meinasin sanoa, että niin minäkin. Oli ihan hassua, että me Porvooseen kuuluvat tapasimme lauantai-aamuna Meilahden sairaalan päivystyksessä. Koska kivut oli yhä kovat ja vatsa kosketusherkkä, sain lähetteen tietokonetomografiaan. 

Tutkimukseen pääsyssä meni jokunen tunti ja sitten iltapäivän puolella tämä porvoolainen lääkäri A tuli sanomaan, että mitään erikoista ei kuvissa näkynyt ja pääsen kotiin uuden tuhdimman kipulääkkeen kanssa. Olin niin järkyttynyt kotiin lähettämisestä, että en tajunnut inttää vastaan. Puoli tuntia ennen lähtöä hoitajat pumppasivat minuun vielä kunnon kipulääkkeet, että jalkeille nouseminen ylipäätään onnistuisi. Matka osastolta ulkona odottavalle autolle oli yksi elämäni pisimpiä ja hitaimpia ja vaikeimpia kävelymatkoja.

Otin ekan Tramalin jo sairaalassa iltapäivällä, menin kotona heti nukkumaan ja nukuin pari tuntia. Otin toisen Tramalin heti kun mahdollista illalla ja siitähän sitten alkoi seuraava ongelma... Joka kerta kun vaivuin uneen, tuli sellainen ikään kuin kokovartalosähköisku (niin kuin hermoratatutkimuksessa mutta todella päästä alaspäin koko kroppaan), päästä varpaisiin asti kaikki lihakset jäykistyi suoriksi ihan lyhyeksi hetkeksi. Tuntui siltä, kuin olisi noussut puoleksi sekunniksi ilmaan täysin jäykkänä ja sitten tipahtanut rentona alas. Voitte kuvitella, miten paljon se sattui mahaan ja leikkaushaavaan! 

Tämä tapahtui JOKA KERTA kun nukahdin. Luin Tramalin pakkaussetelin ja siellähän ne kouristukset yms oli mainittuna sivuvaikutuksissa. Ei juuri uni tullut silmään muutamaan tuntiin parin ekan kerran jälkeen. Jossain vaiheessa yötä väsymys kuitenkin oli todella kova, ja tämä kauhea kouristussätky tuli pahimmillaan muistaakseni kuusi kertaa tunnissa, minkä jälkeen päätin lähteä takaisin sairaalaan koska olin niin väsynyt, noitten kouristusten takia haavaan ja vatsaan sattui ihan kauheasti, enkä pystynyt yhtään nukkumaan. Matka sairaalaan oli taas ihan kauhea. 

Porvoon päivystyksessä pääsin taas nopeasti petiin ja oksikodonigeelit ruutattiin turpaan eikä ne taaskaan pysyneet kielen alla. Siinä on kyllä joku suunnitteluvirhe. Päivystävä lääkäri tuli katsomaan juuri kun olin asettautunut liikkumattomaksi kohtuuvähäkipuiseen kylkiasentoon. 

- Voitko kääntyä selälleen niin kokeilen vatsaa? lääkäri kysyi.
Tein mielestäni ihan hirveästi töitä (ainakin kivussa mitattuna) kääntyäkseni vähän enemmän selälleen. Sitten kun en enää liikkunut, lääkäri tuijotti pöyristyneen näköisenä ja kysyi:
- Siis voitko kääntyä selälleen?
Kihnutin, väänsin, käänsin, hivuttauduin ja vedin itseäni sängyn laidoista eri asentoon oikein ajan kanssa, kipu sai hien valumaan ja puuskuttamaan. Puhaltelin ja hengittelin tuskaisena kevyttä pintahengitystä ja kun olin valmis, sanoin: - No tälleen.  
- No kai se sitten käy, totesi kiltti lääkäri armollisesti. Kun lääkäri sitten kokeili vatsaani, tajusin, että kaiken tuskallisen ähinän ja yrityksen lopputuloksena olin oikeasti päässyt ehkä pienenpieneen takanojaan yhä kyljelläni maaten.
- Voisiko tätä puuduttaa kokonaan täältä niin ei sattuisi koko ajan? kysyin ja näytin kädellä vatsaani.
- Ei sitä kyllä voi... kun siellä nyt on sitä verenpurkaumaa ja sitä on kaiveltu niin ei sitä kyllä voi mennä enempää nyt ronkkimaan.
- No voisiko minut sitten ihan vaan nukuttaa niin että ei tarttisi tuntea tätä kaikkea vähään aikaan? ehdotin.
- No ei, ei kyllä voi sitäkään. Se vaatisi anestesialääkärin jatkuvan läsnäolon ja se ei kyllä onnistu, lääkäri selitti vakavana. Siis kukaan mies ei ikinä ymmärrä, milloin minä vedätän niitä tai lasken leikkiä.
- Musta tulisi kyllä tosi hyvä lääkäri, jupisin muka-pettyneenä itsekseni ja vihdoin se lääkäri tajusi ja hymähti ja hymyili itsekseen lähtiessään.

Itsensä päivystäväksi kirurgiksi esitellyt lääkäri kertoi, että tietokonetomografiassa oli todettu leikkauskomplikaationa tullut verenvuoto suorassa vatsalihaksessa. Verta oli vuotanut lihaskalvon sisälle, ja lihaskalvo on tiukka eikä laske sitä sieltä ulos, ja kun lihas aktivoituu eli laajenee, ei lihaskalvon sisällä yksinkertaisesti ole tilaa sekä lihakselle että verelle ja se aiheuttaa silloin ihan hirveän kovan kivun. Tila ei ole vaarallinen mutta erittäin kivulias. Hoitona on kivunlievitys, verenpurkauma poistuu sieltä perusaineenvaihdunnan myötä joidenkin viikkojen aikana.  

Vihdoinkin, vihdoinkin täysin looginen ja oikeaan osuva selitys sille, miksi olin niin kauhean kipeä aina kun liikuin tai kun hengitin syvään. Koska perusburanat ja -panadolit eivät tilaani riittäneet, jäisin sisään Porvoon sairaalaan kivunhoitoon.   

Sain illalla paikan kirurgian vuodeosastolta. Hoitajat olivat järkyttyneitä, kun näkivät kuinka vaikeasti ja hitaasti kapusin alas pedistä ja hirveän pahoillaan kun minulle ei ollut paikkaa jossa olisi ollut vessa ihan petiä vastapäätä. Sain kuitenkin oman ison huoneen ja vihdoinkin sängyn, jonka asentoa sai vaihdettua ihan itse kaukosäätimellä. Se helpotti olemista paljon. Nyt oli silleen parempi olo, että teki mieli syödä jotain ekaa kertaa reiluun kahteen vuorokauteen.

Nautin hiljaisuudesta omassa isossa huoneessa, vaikka en pystynytkään nukkumaan. Luin paljon ja surffasin vähän netissäkin. Olin jo kotoa lähtiessäni varautunut jäämään sisään ja mukana oli kaikki tykötarpeet, paitsi riittävästi suklaata. Kiltti Nina tuli täydentämään suklaavarastot seuraavana päivänä. Kiitos! Kivunlievityspalvelu jatkui erinomaisena. Nappia painamalla sai suuhun nappia joka auttoi niin, että paikalla ollessa kipu helpottui ja pystyi hengittämään vihdoin helpommin ja syvempään. 

Jossain vaiheessa minut siirrettiin kolmen hengen huoneeseen ikkunapaikalle. Sää oli harmaa ja synkkä ihan tilanteeseen sopivalla tavalla. Minulla ei ollut mitään hajua, mikä päivä oli. 

Osaston lääkärinä toimi tuttu lääkäri A, joka totesi leppoisasti ensi töikseen minua katsomaan tullessaan, että me molemmat näköjään reissataan Helsinkiin ja Porvooseen samassa tahdissa. Minulle oli selvästi jäänyt trauma siitä, että hän oli lähettänyt minut Meikusta kotiin siinä kunnossa missä olin, joten minun tervehdyssanani hänelle oli hallitsematon ja spontaani, vihaisen kiivas ja kuuluva parahdus:
- Et lähetä mua kotiin näin kipeänä!! (Hyökkäys on paras puolustus, right? ja mitäpä sitä säästelemään, jos kerran on jotain sanottavaa)

Niin oli jää saatu murrettua puolin ja toisin ja ryhdyimme juttusille. Oikeasti lääkäri A on ihan hyvä tyyppi, se ei vaan selvästi tajunnut silloin aikaisemmin miten kipeä olin, kun hyppäsi mukaan kesken keissin. Tuli kyllä jo mieleen, että HUS:in alueella ei ole ketään muuta lääkäriä töissä päiväsaikaan kuin Aleksi, kun tapasimme taas. :-D 

Nyt se sanoi, että verenpurkauma vatsalihaksessani selittää kaikki oireeni ja kipuni, ja että se oikeasti on todella kipeä juttu. Minun kohdalla hän epäili olevan kyse myös jonkinlaisesta kipuyliherkkyydestä huomioiden fibromyalgiataustani ja siksi yritettäisiin nyt osastolla etsiä sellainen kipulääkekombinaatio, jolla pärjäisin kotona, katsotaan päivä kerrallaan. 

Lääkäri A meinasi määrätä lääkkeeksi taas Tramalia mutta onneksi kuulin mitä se sanoi ja kieltäydyin ehdottomasti. Se ehdotti jotain muuta ja toinen henkilö vieressä sanoi, että sitä on jo annettu maksimimäärä viimeisen vuorokauden aikana. Ehdotti jotain vielä, mutta sitä puolestaan oli annettu jo maksimi kertamäärä viimeisen vuorokauden aikana. Kun vielä vaan sattui, niin aika kovilla aineilla jatkettiin. Minulle suunniteltiin sellainen pohjalääkitys jolla mentiin ja pyysin sitten lisää oksikodonia tarvittaessa. Kun lisähelpotusta ei enää tarvittaisi, pärjäisin sillä pohjalääkityksellä kotona. 

Jossain välissä lääkäri A kysyi varovaisen tunnustelevasti, miltä tuntuu, meneeköhän kotiutumiseen vielä pitkään, aletaanko järjestää minulle paikkaa Sipoon terveyskeskuksesta. Minulla alkoi kyllä jo oma peti siintää houkuttelevana mielessä ja vakuutin, että kyllä minä viimeistään parin päivän päästä lähden kotiin. :-D  

Nukkuminen ei onnistunut vieläkään, koska joka kerta tuli se sama kauhea sähköisku-tooninenlihaskramppi joka pelästytti hereille ihan kybällä ja tuntui kuin joku olisi kumauttanut nyrkillä kipeään vatsaan ja haavaan. Tätä sätkyilyä jatkui vielä parin vuorokauden verran, aina nukahtaessa sama juttu, mutta pikku hiljaa sätky alkoi heiketä voimaltaan eikä ollut enää niin kokonaisvaltainen: lopuksi se tuli enää vaikkapa vain pelkästään toiseen jalkaan, joka heilahti suoraksi heti kun nukahdin (ja johon tietenkin heräsin), tai pelkkään keskivartaloon joka ponnahti selkä kaarella ylöspäin (mikä oli kyllä tosi julmaa!). 

Kaksi vuorokautta viimeisen Tramal-tabletin ottamisen jälkeen sain pari kertaa nukuttua jonkun tunnin verran kun olin oikein kunnon pöllyssä ja saanut lisäksi unilääkettä. Kolme vuorokautta viimeisen Tramalin ottamisen jälkeen sätky oli enää niin pieni ja väsymys niin suuri, että jos havahduin sätkyyn enää vain puoliksi pystyin jotenkin vaipumaan takaisin uneen heräämättä kunnolla. Muistan sellaisen puoliksi tiedostetun ajatuksen: Miksi olen heräämässä vaikka väsyttää näin paljon ja juuri meinasin nukahtaa? Ai niin se oli se sätky, mutta nyt en viitsi herätä siihen oikeasti. :-D 

Nyt kun olin vihdoin päässyt päivystysosastoilta vuodeosastolle, alkoi säännölliset ruokatarjoilut. Minä kun olen silleen valikoiva syöjä niin pysyttelin pääasiassa jälkiruoissa (jota oli aina tarjolla sekä lounaalla että päivällisellä! Oikeesti!) ja Ninan tuomissa Fazerin salmiakkisuklaalevyissä. Jotain kirjanpitoa ne vissiin pitää ruokailuista koska jossain vaiheessa joku huomasi, että minä en kauheasti syö ja tuli esittelemään eri vaihtoehtoja. Otin sellaisen high-energy omenajuoman ja se oli oikeasti ihan mukiinmenevää. 

Vietin paljon aikaa jossain melkein nukahtamisen rajamailla ja lääkehuuruissa missä ajatukset juoksee ihan mieletöntä reittiä ja tapahtuu ihan hulluja asioita. Yksi hoitaja sanoi, että häntä kauhistuttaa kun näin pieni ihminen (siis kuka, minä? pieni???) saa ihan hevosannoksia lääkkeitä. Selkeinä hetkinä luin paljon ja surffailin välillä netissä. 

Ilmeisesti lääkkeitten sivuvaikutuksena (epäilen niitä kielen alle tähdättyjä mutta pitkin naamaa levinneitä Oxynorm-geelejä) minulle tuli naamaan kutinaa. Leukaa kutitti kovasti ja iho  sierainten ympäriltä ja nenän alta kuivui ja halkeili ja kutisi.   

Yhtenä iltana olo oli jo muutamalla prosentilla vähemmän kipeä ja ajattelin, että huomenna lähden kotiin. Iltalääkkeet jaettiin osastolla kuitenkin tosi aikaisin ja aamua kohti tuli jo taas niin kovat kivut, että jouduin tilailemaan useampaan otteeseen ylimääräisiä satseja oksikodonia ja muuta kivunlievitystä. 
Kun sitten melkein heti yhden ylimääräisen satsin perään tulikin normaalit aamulääkkeet, joissa niissäkin oli opiaatteja, niin minähän olin hetken päästä ihan tötteröö. Siinä kävi varmaan joku vahinko, kaksi eri henkilöä samaan aikaan tuomassa lääkkeitä toisistaan tietämättä. Yritin lukea kirjaa sängyn pääty ylhäällä jalat koukussa puoli-istuvassa asennossa, mutta jotenkin homma ei edennyt, en pysynyt mukana juonessa ja teksti meni ihan tuhruksi vähän väliä. 

Pilkin siinä sellaisessa ei-missään-tilassa otsa avonaiseen kirjaan nojaten ja havahduin kun lääkäri A kysyi vieressäni, että kuinkas täällä tänä aamuna voidaan. Kesti hetken tarkentaa sumuinen ja epäselvä näkymä ja zoomata että kuka siinä on ja mistä ihmeestä se on oppipoikineen siihen ihan huomaamatta tipahtanut. Sinä aamuna ei puhuttu lainkaan kotiinlähdöstä vaikka edellisiltana olin ollut jo ihan lähtökuopissa. 

Heti perään siihen tuli hoitaja, joka huomautti, että valitsemani asento on koko kropan ja erityisesti alaraajojen verenkierron kannalta todella huono pitkäaikaiseen olemiseen. Sen verran ajatus toimi, että hymähdin vain enkä ruvennut selittämään miten olin siihen asentoon ylipäätään jumittunut. 

Kyseinen hoitaja oli sama vanhempi nainen, joka yhtenä aamuna päätti että minun pitäisi mennä suihkuun ja pestä hiukset. Olin ihan järkyttynyt moisesta ajatuksesta mutta nainen sanoi päättäväisesti, että minun tarvitsee vain kävellä suihkuhuoneeseen ja hän hoitaa loput. Otti minua käsipuolesta kiinni ja sitten mentiin. En tiedä mikä seniorimaratoonari tai veteraanipikajuoksija hän oikeasti oli, mutta minä en pysynyt hänen perässään millään ja jouduin huomauttamaankin, että en pysty kävelemään niin lujaa kuin hän. Parinkymmenen metrin matkaan meni monta minuuttia. :-D

Kaikkien iloksi lopulta koitti aamu, jolloin heti ulos ikkunasta kirkkaaseen auringonpaisteeseen katsoessani totesin, että tänään on hyvä päivä lähteä kotiin. Mutta vessan peilistä katsoi takaisin varsinainen peikko! Olin vihdoin edellisenä iltana saanut kortisonivoidetta leuan märkään ihottumaan ja se oli yön aikana kuivahtanut ja kopsahtanut tummaksi pitkälti koko leuan peittäväksi ruveksi. Kun palasin petiin, alkoi vielä nenäverenvuoto.    

Lääkäri A:n silmät suurenivat kun se näki minut. Näytin varmaan siltä kuin olisin käynyt yöllä Porvoon keskustassa haastamassa riitaa ja minua olisi vedetty asfaltilla pari kertaa edestakaisin naamallani. Ei se kuitenkaan sanonut mitään ja tuntui ilahtuvan ihan vilpittömästi kun ilmoitin sille heti alkuun, että nyt voidaan keskustella eri vaihtoehdoista. Sen mukana kierroksella kulkeva mies tietokoneen kanssa kertoi, että olin viimeisen vuorokauden aikana saanut enää vain pari ylimääräistä satsia kipulääkettä joten nyt varmaan pärjäisin kotona suunnitellulla lääkekombolla.

Minulla oli lisäksi paljon kysymyksiä, joita en aiemmin ollut muistanut kysyä mutta joita olin yön kirkkaina hetkinä kirjoitellut ylös ja nyt pääsin vihdoin esittämään ne, kun en ollut joko kauhean kipeä tai kauheassa pöllyssä (tai jopa sammunut). Eka kysymys oli ihan vaatimaton, perustavaa laatua oleva: 

- Miten tässä oikein kävi näin?

Jotenkin minusta tuntuu, että ei tuo lääkärin ammatti kyllä ole niitä kaikista helpoimpia.


Kotiutuminen onnistui lopulta kolmannella yrittämällä. Kipulääkettä suun kautta viisi kertaa päivässä, niistä kaksi vahvoja opiaatteja, ja tarvittaessa lisäksi oksikodonipiikkiä terveysasemalta. Kotiutumisen aikaan haava alkoi turvota, se paisui parissa päivässä sellaiseksi isoksi kovaksi möntiksi, jossa oli hurja paineen tunne. Haavan sisällä tuntui kova kiristävä kipu välillä. Yksi hoitsu ;-) vilkaisi sitä pari kertaa ja tuumasi, että tarttis varmaan punkteerata nesteet ulos; mutta kun menin sitä varten terveyskeskukseen, ei siellä ollut nuori lääkäri uskaltanut tehdä oikeastaan yhtikäs mitään kun tulehdusarvot kuitenkin oli ok ja minä ilmoitin että en todellakaan lähde taas sairaalaan.

Kun kerran olin terveyskeskuksessa pedissä ja sattui taas niin pyysin samalla sitä sovittua ekstra kivunlievitystä. Lääkäri lähetti minulle yhden Panadolin. :-D Kun sitten tarkensin mitä tarkoitin ja mitä lääkkeitä jo vedän joka päivä niin lopulta sain pienen annoksen pistoksena olkapäähän sillä ehdolla että jäisin tunnin ajaksi sinne seurantaan. Haavalle ei siis tehty mitään. Ja kipulääkeannos oli yhtä tyhjän kanssa. Yöllä patti kyljessä oli niin iso ja kipeä, että oli vaikea löytää nukkuma-asentoa.

Seuraavana päivänä lähdin kahville ja kauppaan ekaa kertaa 11 päivään. Kahvittelu onnistui hyvin mutta sitten tuli kova yskäkohtaus, joka kesti pitkään ja sattui ihan kauheasti mahaan ja haavaan, jota painoin kaksin käsin yskimisen aikaista kipua helpottaakseni. Vartin päästä ruokakaupassa huomasin, että paitani oli ihan märkä. Haava oli revennyt toisesta päästä ja vuotanut nesteet ulos. Paine ja patti katosivat ja kipu hellitti suuresti. Voihan sen sitten näinkin tehdä, eli kun lääkäri ei tohtinut ruveta nesteitä poistamaan niin luonto hoiti asian itse.       

Seuraavana maanantaina kävin näyttämässä auennutta haavaa taas paikallisessa terveyskeskuksessa. Nyt paikalla oli toinen lääkäri, ehkä vähän kokeneempi. Tulehdusarvot oli yhä kunnossa ja paraneminen näytti lähteneen käyntiin. Vatsalihakseen ei sattunut enää niin julmasti kaikki liikkuminen. Kun taas kerran olin jo valmiiksi makuulla laitoksessa ja oli kipuja, pyysin jälleen ekstra kipulääkitystä. Sanoin ihan suoraan mitä haluan, ja että ei pidä pihistellä niin kuin perjantaina, koska se ei auta yhtään asiaa.

Lääkäri sanoi tarkistavansa millaisia annoksia minulle on sairaalassa annettu. Ja juu, jos edellisellä kerralla pihisteltiin niin toimenpiteissä kuin kipulääkkeen annostelussakin, niin nyt ei!  Haavasta otettiin bakteeriviljelynäytteet ja putsattiin se ja olkapäähän tuikkastiin sellainen piikki, että kun vartin päästä sanottiin että nyt voi lähteä kotiin (mutta ei omalla autolla), niin kysyin 'Onko pakko?'. Oli niin hyvä olo ja asento kun ei sattunut, että en halunnut liikkua siitä mihinkään vaan suljin vaan silmät ja sovittin että jos tulee pulaa vapaista vuoteista niin herättelevät minut sitten siitä.

Painoin silmät kiinni ja ajatukset lähti lentoon. Jossain vaiheessa tuli tarve hypähtää pedistä keskelle huonetta kuin seuraavaa numeroa esittelevä sirkustirehtööri ja huutaa kädet levällään: Ja loppuhuipennuksena meillä on Tornado Raparperi!
Olin jo lähdössä tekemään tuota kun havahduin kesken liikkeen miettimään: Siis mikä h-vetin RAPARPERI?? Senhän pitäisi olla Tornado Persilja. Miten mulle taas tuli väärä sana puheeseen?

Jäin oikein istumaan ja miettimään asiaa hetkeksi sängyn päälle. Sitten jollain tasolla aloin tajuta, että ihan sama, raparperi tai persilja, parempi olla huutelematta kumpaakaan täällä. :-D

Oma auto jäi taas kylille ja tuttu taksikuski oli lupautunut apuun. Soitin hänelle ja sovimme kyydistä. Kului viisi minuuttia ja minulla ei ollut mitään hajua, mitä olimme sopineet, joten soitin hänelle uudestaan ja kysyin, mitä sovimme, pitikö minun odottaa siellä missä olin vai mennä jonnekin vastaan. Oli selvästi viisainta että odottaisin siinä missä olin. Sain ilmaisen kyydin kotiin, saatesanoin 'kun Sipoon kunta ei antanut sulle ilmaista tonttia, niin mä ajattelin antaa sulle ilmaisen kyydin'. :-D Kiitos!

Nyt on mennyt 2 viikkoa operaatiosta ja tämä on ollut eka päivä ilman opiaatteja. Ihan hyvin on mennyt tänään. Kävin kaivamassa loput porkkanat ylös kasvimaalta. Verkkoaidan takana odotti kolme karvaista kaveria nälkäisenä omaa osuuttaan. Niin kuin kalastajat heittävät liian pienet kalat takaisin järveen, minä heitän liian pienet porkkanat aidan toiselle puolelle jossa ne rouskutetaan ahneesti parempiin suihin. 

Vuosi sitten olin saanut jostain valkosipulia istutettavaksi. Nostin niitä kesällä vain joitain ja loput jäi multaan. Nyt kaivoin ne kaikki ylös, jaoin kynsiksi ja istutin uudelleen. Ensi vuonna valkosipulia tuleekin sitten jo kunnon sato.    

       

IMG_3444.jpg