Hyvä ystäväni sai lapsen viitisen vuotta sitten. Olemme tunteneet yli 20 vuotta ja oli jotenkin sanomattakin itsestäänselvää, että minusta tulisi lapsen kummi. Minä tiesin, että hän ihan muodon vuoksi kuitenkin kysyisi, ja minä vastaisi joka tapauksessa kyllä ihan sama mitä mieltä asiasta olin, ja kumpikin meistä tietäisi, että minä tulen olemaan ihan tosi huono kummi, ilman että sitä tarvitsi sanoa ääneen.

Ystäväni itse sai kummilapsen pian rippileirin jälkeen ja koki vuosia huonoa omaatuntoa siitä, ettei pitänyt lapseen juurikaan yhteyttä ja stressasi hirveästi syntymäpäivistä ja jouluista. Minä kuuntelin ystäväni vuodatusta aiheesta teininä niin monet kerrat, että en todellakaan aio ottaa mitään paineita tai huonoa omatuntoa siitä, että tulisin itse(kin) olemaan ihan todella huono kummi. Jos ystäväni olisi halunnut, että lapsen kaikki kummit on superhyviä ja tunnollisia, niin hän ei olisi todellakaan pyytänyt minua, niin hyvin tunnemme toisemme. Mutta hän valitsi pyytää minut tietäen, että olisin huolimaton ja hajamielinen tämänkin asian suhteen.

Kun kummilapseni syntymäpäivä lähestyy, ystäväni lähettää minulle tekstiviestin: Tiedoksi, lapsen synttärijuhlat on ensi viikon lauantaina, mutta ne on ihan lastenkestit, ei sun tartte tulla, tavataan me sit toiste.
En ole vielä koskaan päässyt paikalle kummilapseni synttärikemuihin, kun on ollut jotain muuta menoa, enkä koe asiasta huonoa omaatuntoa. 

Joululahjan olen muistanut ja ehtinyt toimittaa pari kertaa, mutta sen missaaminen ei ole (vielä) ollut mitenkään kohtalokasta, sillä kuten ystäväni sanoo: Lapsi luulee joka tapauksessa vielä että kaikki lahjat tulee joulupukilta, ei se tiedä keneltä ne oikeasti on. Eli ei tiedä myöskään, kuka ei lähettänyt joululahjaa hänelle.

Viime jouluna lahjan toimitus jäi hoitamatta ja synttärit alkukeväällä missasin täysin koska olin niin täynnä omaa sairastamistani silloin. Siitä jäi vähän huono omatunto ehkä. Ehdotin, että mennään joku kerta yhdessä lelukauppaan ja kummityttö saa valita jonkin lelun sieltä itse. Äiti oli vastaan ensin mutta suostui lopulta.

Ostospäivä koitti ja tapasimme lelukaupalla. Kummityttö käveli liikkeen kaikki käytävät läpi varsinaista eksytysreittiä ja tsekkasi tarjonnan. Tultiin hyllyille, jotka notkui pieniä kumisia ja muovisia eläinhahmoja. 
- Tämä! tyttö huudahti ja otti käteensä 15-senttisen bambua syövän kumisen pandaeläinfiguurin. - Tämä se on.
Hinta 8,90 €. Olin oikeasti valmistautunut ihan eri summiin, koska lapsi on vielä sen ikäinen ettei ymmärrä mikä on kallista ja mikä halpaa ja mitä hintalapussa lukee, eli en ollut voinut nimetä maksimihintaa ja tiesin kyllä, että tässä piili suuri riski. Mutta siis... 8,90 €. Pyörittelin silmiäni lapsen äidille: Näin halvallako tästä päästiin?? Siis oikeasti, iso lelukauppa täynnä toinen toistaan ihanampia juttuja ja lapsi valitsee pienen jäykän kumisen bambua purskelevan pandan, joka maksaa alle kympin?

Lähdimme kassalle päin ja ohitimme ritari- ja prinsessahyllyn, jossa oli myös yksisarvisia. 
- Oih! huudahti kummityttö huomatessaan yksisarvisen varsan. Hän kiirehti viemään bambua syövän pandan takaisin hyllyyn ja nosti ihaillen pikkuruisen yksisarvisen varsan käteensä. - Tämä. Tämä se on, hän hengähti. - Mutta kumpi? hän kysyi sitten osoittaen kahta täsmälleen samanlaista tuotetta.

Ystäväni lähti tyttärensä kanssa edeltä etsimään sopivaa ruokapaikkaa ja minä jäin kassajonoon yksisarvisen varsan kanssa (9,80 €). Kun he olivat kadonneet nurkan taakse, kävin hakemassa hyllystä myös sen bambua syövän pandan ja pyysin kassaneitiä laittamaan ne samaan pakettiin. 
- Ajattele, jotkut vanhemmat käy täällä lastensa kanssa ja lapset saa valita itse mitä haluavat ja sitten ne haluaa että lelut paketoidaan silti! kassaneiti ihmetteli minulle tietämättä, että minä tein juuri saman kummilapseni kanssa. - Ihanko totta! hämmästelin silmät suurina.

Kummityttö sai avata paketin ravintolan pöydässä. Kyllä oli hämmästys suuri. - Äiti, täällä on myös se banda! Miten se on mahdollista???

Jatkoimme iltapäivällä uimarannalle, koska oli kuuma päivä. Kummityttö vaihtoi saman tien rannalla uimapuvun päälleen ja kipitti rantaveteen. Minulla oli bikinit jo valmiina päällä kotoa lähtiessäni. Ystäväni pohti ja puntaroi asiaa aikansa ja alkoi sitten tuskastuneena taivutella bikiniä päälleen rannalla kesämekkonsa alla vilkuillen joka välissä lastaan. Juuri kun hän oli saanut kaikki kädet ja jalat taivuteltua mekon sisälle ja jonkun osan bikinistäkin sinne, huusi hänen tyttärensä kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä matalasta vedestä keskeltä rantaa: 
- Äiti! Ei kukaan kato sinua!
Ja sen jälkeen, valehtelematta, koko täpötäynnä oleva ranta katsoi ystävääni joka näytti taistelevan jotain näkymätöntä vastaan mekkonsa sisällä, ja luovutti välittömästi. 

- Mitä mä nyt teen, ystävä puhisi turhautuneena. Hänen on joskus hyvin vaikea tehdä yksinkertaisia päätöksiä ja tilanne ratkeaa parhaiten kun päätöksen tekee hänen puolestaan.
- Mene vessaan vaihtamaan se uikkari nyt päälle niin minä menen siksi aikaa tuijottamaan lastasi ettei se huku tuohon 20-senttiseen veteen, sanoin. Ja menin seisomaan nilkkoja myöten rantaveteen metrin päähän kummilapsesta ja katsoin häntä herkeämättä koko sen ajan kun hänen äitinsä oli poissa. Tiedän, että ystäväni on hieman hysteerinen äiti turvallisuusasioitten suhteen, vaikka vakuuttikin koko nuoruutensa että hänestä ei koskaan tule sen suhteen samanlaista kuin oma äitinsä.

Kummityttö kysyi, minne äiti meni. Kun kerroin niin hän ilmoitti jälleen hyvin kuuluvasti koko rannalle: - Äiti on niin arka, että menee vessaan vaihtamaan uimapuvun päälle.
Minä mutisin jotain siveästä, ei arasta. Ja kun äiti tuli näkyviin terassille kioskin ja vessan edessä, tyttö huusi jo kaukaa: - Äiti, onko nuo ne sinun uudet bikinit?? ja taas kaikki kääntyivät uteliaina katsomaan miltä nämä uudet bikinit näyttivät. Voi äitiparkaa! :-D
Kun ystäväni pääsi vihdoin luoksemme rantaveteen, seurasi seuraava kysymys: - Äiti, oletko sinä siveä? ja tässä vaiheessa minä katsoin että tehtäväni oli tehty ja palasin rannalle lojumaan aurinkoon.

 

photo lelukoirat_zps5d55b673.jpg

Tämä ihana kuva on muutaman vuoden takaa, kun kummityttö tuli ekaa kertaa käymään meillä. Pihalla tämä kaupunkilaismukula kysyi kotitalomme nähdessään: - Äiti, onko tuo kirkko?

Sisällä purettin kassista mukaan otetut tavarat. Sieltä tuli kaksi pehmokoiraa ja kun kysyin, mikä ensimmäisen nimi on, oli vastaus: - Mikko.
Epäuskoisena kysyin, mikä toisen pehmokoiran nimi oli ja vastaus oli: - Moppi.
Katsoin kysyvän näköisenä ystävääni, joka on täysin kissaihminen ja hän vain sanoi: - En minä tiedä mitään muita koirannimiä.

Näin ollen ylläolevassa kuvassa on vasemmalta oikealle Moppi, Mikko, Moppi ja Mikko.