Minullehan tuli se tarve hypätä benjihyppy ja päätin tehdä sen jos läpäisen FRF:n tasontarkastuksen. Koska kaikissa teksteissä sanotaan, että se ei koskaan enää tunnu samalta kuin ensimmäisellä kerralla, niin silloinhan pitää aloittaa tietenkin suoraan Suomen korkeimmasta benjistä, joka oli tarjolla Helsingin Kaivopuistossa neljän viikon ajan nyt kesällä. 

Yksin ei ole niin kiva jännittää kuin kaksin tai kolmisin. Heitin haasteen muutamalle tyypille, mutta ne kaikki jänisti. Päivät kului ja hyppymahdollisuus päättyisi 11.8., tosin minun kohdallani jo perjantaina 9.8. jolloin lähdin reissuun. Kyselin hyppykaveria täällä blogissa ja Facebookissa ekan kerran 6. elokuuta. Tuli lukuisia ”Ai kauheeta!!!” ja ”Ei ikinä” -kommentteja ja yksi tarjoutui kannustusjoukkoihin. Ei siis tärpännyt.

Tuli torstai 8.8. ja piti tehdä päätös siitä hyppäämisestä. Yksi ilta ja yksi iltapäivä aikaa. Perjantaille oli ennustettu sadetta, torstai-illalle ei. Ajatuksistani tietämättä Maiju laittoi päivällä viestin, että lähdetään tänään stadiin hengaamaan ja hän voisi katsoa kun minä hyppään benjihypyn. :-D Katsojiahan minä en sinne halunnut, mutta joku tsemppaaja ja kuvaaja olisi kyllä tarpeen. Kun Maiju vielä lupasi tarjota kyydin, niin se oli sitten siinä. Soitin benjihyppyä tarjoavalle lafkalle ja kysyin, pitääkö etukäteen varata aika tms. Sanoivat, että ei ole ruuhkaa, sen kun tulee vaan paikalle niin pääsee suoraan hyppäämään.

Vielä viimeinen vetoomus Facebookiin, että saisi jonkun kaveriksi hyppäämään (paljastamatta ajankohtaa koska katsojia olisi kyllä tullut ja se ei nyt ollut se pointti, tämä oli henkilökohtainen juttu). 
Siis oikeasti, yli 600 Fb-kaveria ja tilaajaa joista varmasti ainakin puolet Suomesta ja julkinen päivitys ja oli niin hiljaista, ettei ikinä oo ollut. EI KETÄÄN vapaaehtoista hyppääjää. Vain neljä ihmistä uskaltautui ylipäätään painamaan tykkää-nappulaa, ja yksi kommentoi suoraan ”ei uskalla edes tykätä tästä päivityksestä, ettei joku luule, että täällä olis vapaaehtoinen ” ja tämä kommenttikin jo sai enemmän tykkäyksiä kuin se itse tilapäivitys. Oikeesti!

Puhuin yhden tuttavan kanssa puhelimessa ja hän sanoi ”siis ihan oikeasti, mä haluaisin ihan todella paljon tulla hyppäämään sun kanssa, mut tietsä kun mä en uskalla”. Ihana! :-D 
En todella arvannut etukäteen, että tää olis niin kova pala yleisesti ottaen. Täytyykö tässä nyt ihan myöntää, että ehkä ne haastamani henkilöt ei olekaan jänishousuja vaan ”järkeviä”, kuten eräs kommentoija lausui kaikista kavereistani jotka kieltäytyivät hypystä. :-D 

Vain yksi kaveri lopulta viestitteli, että voisi kai tulla, mutta on kokouksessa illan ja ehkä ehtisi sieltä, ehkä ei. (Ei sitten ehtinyt. Pientä yritystä oli kuitenkin.)

Alkuilta meni myös minulla kokouksessa, josta lähti matkalle keskustaan päin myös Mervi, jolle sitten kerroin suunnitelmani ja tämä vanha ystävä sai myös lähteä katsomaan. Kun savolainen kerrankin tullee isollekirkolle, niin pitäähän sitä äksöniä järjestää. ;-)

Puoli yhdeksän aikaan illalla oltiin Kaivarissa merenrannassa ja nähtiin se nosturi, josta hyppy tehdään ja savolainen alkoi hokea kauhuissaan ja määrätietoisesti "sinä et Majka mene hyppäämään tuosta, et mene rikkomaan itseäsi, et kyllä mene...". Lopulta jouduin jämptisti ilmoittamaan, että ne jotka eivät osaa olla kannustavia, jäävät tällä pysäkillä pois.
Fysioterapeutti R oli sattumoisin käynyt katsomassa noita hyppyjä muutamaa päivää aikaisemmin ja sanonut minulle, että voin huoleti tehdä sen hypyn, laskeutuminen on niin pehmeä ettei ole mitään hätää sen suhteen, mutta häntä ei sinne ylös saa. :-D

Pari hyppyä katseltiin ja ihmiset kyllä huusi kauheasti alas tullessaan. Vaikuttavaa. Moni potentiaalisista hyppääjistä varmasti jätti homman väliin nähdessään (kuullessaan) jonkun toisen hypyn. Ei muuta kuin kassalle ja numerolapun kanssa rantaan. Pian kutsu lautalle vetten päälle kävi ja sehän oli menoa sitten. Valjaat päälle ja releet kiinni nilkkoihin. Tunnelmaan pääsi hyvin kun istui lautalla odottamassa omaa vuoroaan ja katseli ihmisten putoavan X-asennossa kovaa vauhtia taivaalta suoraan yläpuolelta. 

Ei kauheasti jännittänyt. Lähinnä koko homma tuntui epätodelliselta. Minua ennen oli kaksi tyttöä, jotka arvelivat minun hypänneen ennenkin kun kuulemma olin niin rauhallinen kun he tärisivät ja vapisivat. Ensimmäinen oli ihan tohkeissaan hypyn jälkeen ja hyppäisi varmasti uudestaankin. Toinen tärisi tosi pahasti jo ylös lähtiessään ja heti hyppyyn lähdettyään alkoi kirkua kauhusta ja sitä kirkumista ja tärinää ja paniikkia kesti vielä senkin jälkeen, kun hän jo makasi selällään alhaalla lautalla hypyn jälkeen. Voin kuvitella, että hänestä on täytynyt tuntua ikuisuudelta se aika, mikä kului hänen saamiseen alas hypyn jälkeen. Tyttöparka. Varmasti jäi trauma. Ei olis kannattanut hypätä.

Ylös mentiin pienessä korissa sen ulkolaidalla valmiiksi seisten. Olin toki valjaista kiinni korissa, olisihan ollut noloa jos olisi jalka tutissut niin, että olisi livennyt alas jo puolivälissä matkalla ylös. :-D Eikä muuten tutissut jalka. Oli tyyni ja rauhallinen ja varma olo. Rento. Yllättävää. 

Matkalla ylös annettiin ohjeet: ylhäällä tarkistetaan ja kiristetään nopeasti releet ja aloitetaan lähtölaskenta, jonka jälkeen ei saa hypätä vaan pitää vaan nojata eteenpäin. Kun köysi kiristyttyään pompauttaa uudelleen ylös, se voi ajautua lähelle hyppääjää, mutta siitä ei missään tapauksessa saa ottaa kiinni. Siinä kaikki.
Ylhäällä 110 metrissä kori käännettiin oikeaan suuntaan. Katsoin alhaalla meressä tosi pieninä näkyviä uiskentelevia hanhia. Olo oli rauhallinen. Sydän ei hakannut tuhatta ja sataa. Ei kauhua eikä paniikkia.

Kolme, kaksi, yksi, mene. Lähtö oli helppo – ei tarvinnut kuin nojata kevyesti eteenpäin ja painovoima hoiti kaiken muun. Heti tipahdettuani iski valtaisi kontrolloimattoman tilanteen tunne, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. En voi tehdä mitään, mikä vaikuttaisi siihen mitä nyt ja seuraavaksi tapahtuu.

Vauhti tuntui niin kovalta, että ei pystynyt tarkentamaan katsetta mihinkään. Mieletön ilmavirta kasvoilla ja koko keholla. Se kovantuulentunne jäi kasvoille todella pitkäksi aikaa jälkeenpäinkin.
Koko kovaa vauhtia putoamisen tunne oli melkein enemmän kuin mitä pystyi käsittämään. Jos paniikki on iskeäkseen, se varmasti iskisi tuossa. Köysi kiristyi ja heilautti takaisin ylös niin, että käännyin ”oikein päin”, pää ylöspäin. Katsoin oikealle ja köysi oli siinä lähellä ja ajattelin kirkkaasti: En ota tuosta kiinni. Seuraava ajatus oli, että kun tästä lähdetään taas alaspäin ja köysi kiristyy, niin saattaapa heilauttaa ilkeästi kun olen tälleen pää ylöspäin ja jalat alaspäin mutta köysi onkin kiinni nilkoissa. Pitää olla tosi rentona vaan.

Muutaman kerran köysi heitteli ylös-alas ja sitten se alkoi kieputtaa ympäri: isoa kehää ja lisäksi pyöritti minua vielä oman akselini ympäri. Sitä oli tapahtunut jollekin aiemmallekin hyppääjälle, mutta ei kaikille. Ja se ympäri meno on juuri se, jota minun pääni ei enää kestä. Huvipuistoissa voi mennä ylös ja alas ja eteenpäin miten lujaa vain, mutta ei oman akselin ympäri. Yritin kohdistaa katseeni horisonttiin tai minne vaan, mutta ei onnistunut kuin hetkittäin. Koria laskettiin jo alas ja ajoittain sain katseen kohdistumaan alas lautalle, jossa kundit odottivat, että saisivat napattua minua käsistä kiinni ja kiskottua alas. 

Laskeutuminen – no, ei kai benjihypystä nyt pysty laskeutumaan kovin arvokkaasti. :-D Perseelleen vaan siihen patjalle. Tuntui, että makasin siinä melko kauan pää pyörien ennen kuin horisontti asettui kohdalleen ja pystyi nousemaan istumaan, mutta eihän siinä mennyt oikeasti kuin muutama sekunti. Ja fiilikset oli ihan vau, HURJA kokemus, monia erilaisia tunteita, joita en ole koskaan ennen kokenut. Ehdottomasti uusimisen arvoinen. Voin suositella.

Ainoa negatiivinen asia oli pahoinvointi, joka alkoi 15 minuuttia hypyn jälkeen. Seistiin Cafe Ursulan pitkässä lämpimän kesäillan jonossa ja olo oli kuin olisi matkustanut bensankatkuisessa autossa ja maha olisi sekaisin ja laatta lentäisi ihan just. Menin edeltä pöytään istumaan ja paha olo oli kyllä kovin sinnikäs. Söin marenkikakkua, joka ei kauheasti auttanut asiaa. :-D Sitten hypättiin autoon ja heitettiin Mervi Lauttasaareen, matkalla roikuin avonaisessa ikkunassa ja yritin saada raitista ilmaa. Paha olo vaan paheni autossa. Ja minä siis en koskaan harrasta esim. matkapahoinvointia. Sitä kesti yli tunnin verran, ennen kuin helpotti. Uskon, että se tuli siitä pyörimisestä. 

Tarttee kyllä hypätä vielä jokunen kerta uudestaankin. Nyt se kovaa putoamisen tunne oli niin järisyttävän ja järkyttävän ylivoimainen ja hallitseva, että se peitti kaiken muun. Mutta nyt on päässä ajatus, että ensi kerralla siitä voisi jo nauttia ja maistella, miltä se pudotus oikeastaan tuntuu. Ja ensi kerralla tarvii vetää metopramia alle, että pysyy hyvä fiilis myös hypyn jälkeen. ;-)

Maijulle ja Merville kiitos seurasta ja kuvauksesta.

photo blogbenji00_zps4d43fad8.jpg photo blogbenji1_zps1f95cd81.jpg 

photo blogbenji1c_zps196f1595.jpg  photo blogbenji2_zps61ebc3aa.jpg 

photo blogbenji3_zps36f505a6.jpg photo blogbenji6_zps0828c776.jpg

photo blogbenji8_zps1c533c3a.jpg  photo blogbenji9_zpsd51e2cf1.jpg

photo blogbenji11_zps9e6fb343.jpg  photo blogbenji13_zps01fe8d33.jpg photo blogbenji17_zpsc6effb92.jpg

photo blogbenji16_zps6084497a.jpg photo blog5488_zps3812a448.jpg