Minä tutustuin runoilijaan – ei, en edes muista, milloin. Se vain oli melkein aina läsnä paikallisessa kapakassa, kun sinne meni. Kuului kalustoon. Sellainen taustamölisijä vähintään, harvoin itse shown keskipiste kuitenkaan. Monesti istuttiin samassa pöydässä. Kesällä se tuli usein kylille pyörällä, ja se pyörä löytyi milloin mistäkin. Ei se sillä varmaan ikinä onnistunut takaisin kotiin ajamaan.

Alettiin rempata kesämökkiä uuteen uskoon. Runoilija tuli avuksi. Se oli hyvä purkuhommissa, kirkkaimpina hetkinä sopi myös apupojaksi rakennushommiin. 
Kun tulin pihaan, Runoilija otti hatunreuhkan päästään ja ojensi käden, kumarsi vähän ja esitteli kohteliaasti itsensä, kuin tapaisimme ensi kertaa. Ainakin kolmena tai neljänä kertana peräkkäin, kun tapasimme kotipihallamme ja hän oli enemmän selvä kuin ei-selvä. Minä aina nauroin ja sanoin, että tunnetaanhan me! Eilenkin istuttiin vierekkäin baarissa! Jotenkin sillä oli kaksi minää, toinen joka baarissa aina tunsi minut, ja toinen joka ei kirkkaina aamuina minua alkuunsa tunnistanut lainkaan.

Vanha halkoliiteri pihapiirissä kunnostettiin taukotilaksi. Sinne vietiin vanha vuodesohva, kahvinkeitin ja pikku jääkaappi, että voi sadesäällä istua sisällä. Ajan myötä sinne kertyi myös aimo kokoelma kirjoja ja lehtiä ja epämääräisiä vaatteita sekä viinipulloja. Runoilija alkoi jäädä välillä yöksi ”työmaalle”. Vanha makuupussi ja paksu huopa, niillä se pärjäsi kesän kylmimmätkin yöt. Ei se siellä jatkuvasti asunut, mutta aina muutaman yön kerrassaan. Sen verran, että loppukesästä koko pihamökki haisi Runoilijalle.

Runoilija oli näppärä käsistään ja luova. Hyvä purkuhommissa ja sen lisäksi hyvä nikkaroimaan kun ei tarvinnut mennä ihan viivasuoraan. Se etsiskeli ja kaiveli roinaa ja puutavaraa ympäriinsä pihapiirissä ja nikkaroi jakkaroita, penkin ja pöydän pihaan remppaporukalle. Pihamökin eteen se rakensi tiilistä grillin jossa lämmitti ryynimakkaraa. Metsästä runoilija haki sieniä ja kun talon vanha koira äkkäsi niiden arvon, se söi ne joskus suoraan ämpäristä ennen kuin Runoilija ehti niitä kypsentää. Runoilija nauroi vaan ja moitti koiraa. Se koira muuten tiesi aina, milloin Runoilija alkoi valmistaa ruokaa ja meni silloin seuraksi. Jos ei onnistunut varastamaan suoraan astioista, niin kyllä se aina sai nuolla lautasen puhtaaksi aterian päätteeksi.

Runoilija keitti kahvia kaikille, heitti ilkosilleen keskellä pihaa ja kävi suihkussa siinä kaikessa rauhassa pihamaalla iltapäivällä kun aurinko oli lämmittänyt pitkässä puutarhaletkussa olevan veden niin, että kun suihkutteli riittävän nopeasti ehti peseytyä kokonaan lämpimällä vedellä. Jos kesti liian pitkään, jääkylmä kaivovesi ehti nousta letkuun ja kulkea koko matkan peseytyjän päälle. Sen yleensä kuuli, kun niin kävi. Tarjottiin saunaakin naapurissa, mutta fennougri Runoilija aina vaatimattomasti kieltäytyi, halusi puutarhaletkusuihkun.

Iltapäivällä Runoilijalla alkoi usein jo jalka vipattaa kylille päin ja suuta kuivaamaan, ja sitä janoa ei vesilasillinen vienyt. Otin sille talkoovakuutuksen siltä varalta, että tulee parrusta päähän. Ja niin muuten tulikin, mutta ei onneksi käynyt kummemmin. 

Se oli muutamana vuonna aina varma kesän merkki, kun Runoilija muutti pihamökkiin. Kun päivitin sen feisbuukkiin juuri noin, luuli ystäväni, että Runoilija on jokin eksoottinen siivekäs. Outolintu ehkä?
Ja kesän viimeisinä viilenevinä ja pimeinä iltoina katsoimme naapurista kun pihamökin edessä paloi pieni nuotio ja Runoilija istui sen ääressä yksinään ennen kuin meni nukkumaan. Joskus se soitti huuliharppua. 
Talvi ajoi Runoilijan kaupungin lämpöön. 

Runoilija oli ensimmäinen ihminen joka on tässä minun kodissani yöpynyt. Yhtenä viileänä syysiltana se vaan haki sen vanhan huovan ja makuupussin pihamökistä ja laski ne typötyhjän talon keittiöön vastavalmistuneelle lattialle ja pani siihen seinän viereen pitkäkseen. Vaikka kutsuttiin välillä sitä sisälle oikeaan sänkyyn nukkumaan, niin se aina halusi yksin pihamökkiin tai kovalle lattialle.

Vuosia sitten eräänä kesäpäivänä Runoilija osoitti paikallislehteä aivan suunniltaan: siinä oli huutokauppailmoitus Martinkylän asemapäällikön talosta, jossa Runoilija oli asunut vuosikausia nimellisellä vuokralla. Siihen paikkaan sisältyi paljon rakkaita muistoja, hän itki, halasi isoa pihakoivuamme kaksin käsin ja kyyneleet lensi joka suuntaan kuin nurmikkosadettimesta kun iso mies itki ja vuodatti tunteitaan niin ettei puheesta meinannut saada mitään selvää mutta ääni kyllä oli sitäkin kovempi. Rakas koti oli myynnissä ja se viilsi syvälle Runoilijan sydämeen.
Sukulaismies voitti sen huutokaupan ja osti Runoilijan kodin. Napanuora katkaistiin rauhassa ja vähän kerrallaan: Runoilijalle jätettiin yksi huone käyttöön aluksi. Hiljalleen se muutti pysyvästi pois, mieli rauhallisena kun tiesi, että paikasta pidetään huolta ja sinne pääsi käymään koska vain.

Jokainen Runoilijan tuntenut muistaa hänet omien kokemustensa kautta. Jotkut runoista. Jotkut ryyppykaverina. Jotkut Vamosmiehenä. Minä en muista Runoilijaa niinkään baarista niin kuin moni muu paikallinen. Minä muistan sen tuosta meidän pihalta istumasta nuotion ääressä kahvikuppi ja piippu käsissä, hatunreuhka päässä, itse tekemällään penkillä, joka oli laudanpätkä kahden puupöllin päällä. Minä muistan sen laulamassa suihkussa puutarhaletkun alla. Mutta etenkin minä muistan sen istumassa tuossa pihalla ja juttelemassa kanssani niitä näitä. Se oli viisas mies, tiesi paljon asioita, oli kiinnostunut minunkin jutuistani ja keskusteli ja havainnoi. Se eli ja koki suurella tunteella.

Hyvää taivasmatkaa runoilija Teemu Hirvilammi!
Lämmin osanottoni Merjalle ja muille Teemun omaisille sekä kaikille, jotka jäivät häntä kaipaamaan. 

teemu2.jpg

teemu1.jpg
Runoilija oli mukana rakentamassa minun ekaa kasvihuonetta. Sen jälkeen se kävi joka kesä monta kertaa katsomassa ja keskustelemassa siitä mitä siellä kasvoi. Ja maistelemassa.