Vuorella oli ihanan viileää tänä aamuna. Matkalla hotellilta bussiasemalle tuli halu päästä reippaalle lenkille. Ollaanhan me toki tällä reissulla kävelty kilometritolkulla ja kiivetty satoja portaita ylös ja alas, mutta sellaista oikein reipasta liikuntaa ei ole oikeastaan harrastettu, vauhti on ollut sellaista lomailijan lompsimista. Melkein pitäisi päästä kunnon rivakalle lenkille tai vaikka juoksemaan vähän. Voi toki olla, että tämä haave karisee mielestä heti, kun pääsen bussista ulos puolen päivän aikaan Palermossa ja kuumuus iskee taas vasten kasvoja.

 

Monet Ennassa tapaamamme ihniset ovat varoitelleet meitä varkaista Palermossa. Eilen linnoituksella se vanha kuivakka torninvartija ja kaikkien ovien ja porttien avaintenhaltija, joka ei ymmärtänyt lainkaan englantia, asetteli Maijun olalla olleen käsilaukun pään yli ja sanoi, että sitä pitää pitää niin, kuten minulla hän näytti, koska muuten se on liian helppo varastaa.

Halusimme kertoa, miten me olimme paikalliset kokeneet ja kun aloin tapailla tätä lausetta italiaksi hitaasti ja takellellen, keskustelu sujui jotakinkin näin:

M: täällä ... sisiliassa … kaikki -
Ukko: on varkaita!
M: Ei, ei ei, täällä ... sisiliassa … on ... kaikki -
Ukko: La mafia!
M: ei eiei, minä olen hidas, odottakaa hetki. Täällä Sisiliassa … kaikki ihmiset … ovat … ystävällisiä.

Keskustelu kuvaa hyvin paikallisten omaa käsitystä Palermosta ja Sisiliasta ylipäätään.

 

Muutama päivä sitten kun makasin Siracusan rannalla, tilassa jossa aivot aina tyhjenee ja latautuu uudestaan ja mieli lepää, jossain unen ja valveillaolon rajamaillla, jossa ajatukset virtaavat vapaasti, tuli ihan yllättäen mieleen se alkuvuoden päivä, jolloin minä sukelsin pohjalle. Se miten ryömin peiton alle ja itkin ja itkin ja itkin, olin niin onneton ja niin syvällä itsesäälissä ja epätoivossa, että en pystynyt vastaamaan puhelimeen kun ystävä soitti enkä pystynyt soittamaan kellekään, tunsin olevani niin yksin, kuin maailmassa ei olisi ketään kelle puhua, ja epätoivo ja surkeus ja tuska raastoi ihan hurjana sisällä. En ole koskaan sukeltanut niin syvälle, oikein ryvennyt itsesäälissä ja surkeudessa. Kirjoitin siitä blogiin helmikuussa.

 

En tiedä miksi tuo hetki yhtäkkiä tuli mieleeni. Toisaalta tämän reissun tarkoitus olikin saada etäisyyttä ja perspektiiviä koko paskaan ja hirveään talveen ja kevääseen, ikään kuin irtiotto siitä kaikesta kun ympärillä ei ole mitään omasta arkielämästä, niin, että voi jatkaa eteenpäin ja hyväksyä että näin nyt kävi ja tästä pitää jatkaa eteenpäin näillä eväin mitä nyt on. Ja ehkä myös käsitellä jotain sellaisia juttuja mitä vielä tarvitsee käsitellä jos sellaisia tulee esille, niin kuin nyt tuo yhtäkkiä tyhjästä mieleen noussut helmikuinen päivä. Ehkä siihen ei enää tarvitse palata.

 

Lisäksi mietin, että Enna oli eka paikka tällä reissulla, missä tarvitsi käyttää alushousuja, koska siellä ei ole vain voinut vetäistä paitaa päältä ja olla vips bikinisillään ja mennä uimaan, kun ei ollut missä uida. Kaksilla bikineillä on pärjännyt koko reissun Ennaan asti, kun niitä on käyttänyt vuorotellen ja pessyt välillä. Jos se nyt sitten ketään kiinnostaa missä minä käytän alusvaatteita ja missä en. :-D