Tämä on ollut etäviikko koulusta ja olen ollut työharjoittelussa Kukkatalossa Tuusulassa. Nyt eletään koulujen päättymisen aikaa ja niinpä työtehtävät on olleet liki yksinomaan ruusujen käsittelyä. Siis satojen, tuhansien ruusujen. Jokaisesta on poistettu piikit ja jumaleisson niissä onkin niitä piikkejä!

 

Ja ne piikit pistää tosi ikävästi ja välillä ihan takertuu ihoon, hiuksiin ja vaatteisiin kiinni. Oikea peukalo on ihan rikki piikitetty, pientä mustaa reikää täynnä ja muutama syvempi veitsen viilto. Vasemman käden peukalossa on vain yksi pistos ihan keskellä sormenpäätä mutta siellä on katkennut piikin pää vieläkin sisällä, joten se on ihan yhtä kipeä kuin koko oikea peukalo kaikkine reikineen.

 

Olis ollut kyllä hyvä idea käyttää hanskoja kummassakin kädessä alusta asti eikä vain vasemmassa n. 500 ensimmäisen ruusunpiikin poiston jälkeen. Tekninen tarkkuus ei kuitenkaan sallinut hanskaa oikeaan käteen tässä vaiheessa. Tavarat tippuu vieläkin välillä ja nyt muutaman päivän aikana veitsi lensi monta kertaa kaaressa milloin minnekin. Onni oli kuitenkin myötä kun olin leikkaamassa veitsellä imupintaa ruusunvarteen ties kuinka monetta sadatta kertaa ja veitsi olikin kädessä väärin päin (terä sormea vasten ja tylsä puoli ruusunvartta vasten) – vetäisin ja ihmettelin miksei se leikkaa, vetäisin uudestaan ja sormessa kirpaisi – hups! Onneksi kyseessä oli sellainen ihan ohutvartinen ruusu, joten vahinko oli vain pieni haava – jos kyseessä olisi ollut sellainen paksuvartinen jopa 2 cm halkaisijaltaan ollut kova ja sitkeä oksa, olisin vetäissyt sellaisella voimalla että sormi olis varmaan irti. :-D

 

FB-päivitysten perusteella luokkatoverini ovat samassa tilanteessa – satoja ruusuja, tuhansia piikkejä ja kaikilla kädet verinaarmuilla. Eilen päästiin sitten vihdoin siirtymään seuraavaan vaiheeseen eli ruusujen pakkaamiseen. Satojen, tuhansien ruusujen siis. Ja jos joku piikki oli aiemmin jäänyt huomaamatta, niin nyt se tuli vääjäämättä vastaan ja pisti (ja leikattiin pois). Yllättäen niinkin yksinkertaisessa prosessissa kuin vesiputkilo-koristenauha-pussitus voi jokin vaihe jäädä välistä, kun yhtäkkiä pussissa onkin ruusu ilman vesiputkiloa tai nauhaa. Juuri kun luulin, että olis voinut tehdä ihan sellaista tyhjäpäistä hommaa niinku liukuhihnalta vaan ja upota omiin ajatuksiinsa, niin ei se onnistunutkaan.

 

Ruusut oli tosi kauniita ja hienoja, mutta minun rajani menee hirvittävissä värjätyissä äklötyksissä. Kun luonnosta ja jalostamalla on saatu aikaan monia mielettömän upeita värejä, miksi kukkia pitää vielä erikseen maalata tai värjätä nesteillä? En vaan ymmärrä.

 

Kävin tänään lääkärissä kuulemassa vakavia sanoja selästäni. Ei ole ihmeparannusta tiedossa enkä saanut kuulla niitä vastauksia, jotka olisin halunnut. Ihanan lääkäri J:n mukaan minun pitäisi nyt tehdä kauheasti töitä ja jumpata, että saisin lihaskunnon kohdalleen, muuten kivut tulee vaan pahenemaan. Tuon osaltahan tässä ei olekaan mahdollista kuin parantaa tilannetta, olen ihan rapakunnossa ja onhan se ollut tiedossa, että jotain tarttis tehdä (tosin aloitin jo sen juoksemisen iltaisin, eli jotain on sentään jo tehty). Mutta mistä ihmeestä se motivaatio löytyisi? Muustakin kuin siitä, että ei joka ilta sattuisi selkään ihan hirveästi. Tarttis kunnon tsemppaajan.

 

Siinä oman selän rtg-kuvia koneelta katsellessa ja lääkäri J:n tosi kiltisti selittäessä missä on nikamat ja että niitten välissä on pehmeää massaa sisältävä välilevy :-D tuli mieleen viime kesä ja Diesel. Juuri näihin aikoihin vuosi sitten katsottiin Helsingin yliopistolla röntgenkuvia sen rangasta, ja ne oli hurjaa katsottavaa. Jos minua sattuu näin, niin on sillä koiralla täytynyt olla ihan hirveät kivut. Onneksi en nähnyt CT-kuvia sen epämuodostuneesta lannerangasta ennen kuin vasta kaksi kuukautta Dieselin lopettamisen jälkeen, koska ne ne vasta hurjan näköiset olikin. Koiraparka.

 

Lääkäri J kertoi myös, että joskus nuorena sattuneet tärskyt ja onnettomuudet voivat aiheuttaa hiusmurtumia, jotka myöhemmin aiheuttaa possahtaneita välilevyjä. Olisin voinut itse jatkaa ja kertoa mitä sitten tapahtuu, koska Miklosillahan kävi juuri niin - lukuisat putoamiset selälleen ja niskoilleen kovalle alustalle ovat aikoinaan aiheuttaneet pieniä hiusmurtumia rankaan ja muutama vuosi sitten tilanne kärjistyi useisiin romahtaneisiin välilevyihin lanne- ja kaularangassa, koiraparka herätti öisin huutaen tuskasta. Akuutin kipuvaiheen ylitse pääsemiseen ja aktiivisesta työelämästä täysivaltaiseen kotikoiran elämään tottumiseen meni puoli vuotta, mikä kiristi sekä minun että Miklosin hermoja todella paljon. Sittemmin spondyloosi on jäykistänyt Miklosin rangan pitkältä matkalta ja se on nykyään muutenkin ihan kotihiiri. Ihan viime aikoina on ollut aistittavissa jälleen jonkinlaista kireyttä ilmassa satunnaisesti ja olen miettinyt, onko Miklosilla taas kipuja, onko taas joku uusi välilevy possahtanut tai uuteen kohtaan kehittyvä spondyloosi kipeässä vaiheessa.

 

Muutenkin tuntuu, että tässä on nyt jo muutaman vuoden ajan katsottu ja analysoitu röntgenkuvia toisensa perään, ensin Miklosin rankaa ja sitten Dieseliä ja sitten viime kesänä Merlinin etujalkaa, syksyllä Merlinin takajalkoja ja lannerankaa ja tänä keväänä kuvia koko Merlinistä niskasta hännänpäähän. Oli ihan hassu tunne katsoa kerrankin kuvaa MINUN rangastani, ja kerrankin tietää mitkä kivut tuossa röntgenkuvassa näkyvät jutut aiheuttaa. Voi kun noilta elukoiltakin voisi kysyä, mihin nyt sattuu ja miten paljon, ja aivan erityisesti Kestätkö sinä sen.

 

Vaikken saanutkaan sitä toivomaani ihmeparannusta, sain tältä reissulta kuitenkin vahvistuksen sille, että selkäkipuisen potilaan tutkimisen voi tehdä monin tavoin, siis myös asiallisesti; ja se edellinen lääkäri joka tutki minut toimi todella epäasiallisesti ja väärin ja se ahdistaa ja suututtaa minua yhä todella, todella paljon. Olin tosi tyhmä, kun en silloin lähtenyt kesken pois. Nyt vasta tajuankin miten pieleen ja väärin siellä kaikki meni ja tunnen oloni todella typeräksi, kun sallin sen. Risuja siis sille lääppijälle ja minulle kun en vaan lähtenyt pois.

 

Treenattiin eilen koiria Helsingin raunioradalla. Oli todella kuuma päivä ja kevyt vaatetus päällä. Pitäisi nyt oikeasti yrittää muistaa laittaa järkevät vaatteet päälle treeneihin. Kävin parissa vähän ahtaammassa paikassa ja yhdessä jouduin kapeasta raosta tunkemaan ja kurottelemaan, että sain koiran palkattua. Siinä tuli reikä ja paljon likaa ja pölyä rakkaaseen Whitesnaken ladyfit-paitaankin (onneksi viikon päästä Espoossa saa uuden :-)) ja tänään lääkäri J kysyi, onko naarmut selkään tullut siellä harrastuksissa. Minä olin ihan kuutamolla että mitkä naarmut mutta jösses, kotona näin peilistä että olikin tullut oikein kunnon skraidut selkään. Ilmankos aamulla kun heräilin ja käännyin selälleen kirpaisi vallan, mutta unohdin sen silloin saman tien. Ei näköjään tarvitse kovin terävää betonielementin reunaa eikä kovin kovaa nirhaisua, niin jo tulee ruma jälki. Risuja siis minulle, kun en treenannut oikeissa varusteissa.

 

Huomenna on ihan vapaa lauantai. Kalenterissa ei ole mitään merkintää koko päivälle. Minä vain. Päivä kesäisessä Helsingissä. Kuka haluaisi treffata vaikka kahvilla? Istua tuomiokirkon portailla ja syödä mansikoita. :-) Saa laittaa tekstaria tai soittaa jos on lauantaina liikkeellä stadissa.

 

Vaikka niin monet muut juhlivat koulujen päättymistä, on minulla maanantaina paluu koulun penkille vielä pariksi viikoksi. Heinäkuussa ajattelin kyllä pitää muutaman viikon lomaa, vaikka työharjoittelutunnit laahaakin pahasti jäljessä muista tuon käsiepisodin takia.

 

P.S. Täytin tänään taas jonkun kyselyn ja siinä oli kohdassa ”asuinpaikkasi” vaikka mitä vaihtoehtoja, suur-Helsingin aluekin tarkkaan määriteltynä, mutta jouduin laittamaan ruksin kohtaan ”muu kunta tai maaseutu”. Kun asuin niin ikuisesti Helsingissä, tuo maaseutu tuntuu vieläkin oudolta ja huvittavalta. Matkallisesti ajan täältä vain 20 minuutissa Vantaalle tai Helsinkiin. Porvooseenkin menee puolisen tuntia.