Tänään on pahan mielen päivä. Masentaa ja itkettää. Päivä, jolloin koirat on tärkeämpiä kuin koskaan. Spede ilmoitti tarmokkaan äänekkäästi ja sinnikkäästi klo 8.45 aamulla, että ei kestä enää hetkeäkään ilman ruokaa. Ruokin ja pissatin koirat ja kävin vähän kävelemässä ulkona, jotta Spede sai purkaa energiaa.

Sitten menin takaisin petiin, jonne menin eilen jo seitsemän jälkeen illalla. Näin koko illan ja yön sekalaisia, levottomia, eriskummallisia unia, heräsin likomärkänä hiestä, heitin peiton pois ja yritin jäähdytellä. Heräsin siihen, että olin aivan jäässä, kasasin peitot uudestaan päälle, vajosin jonnekin unen rajamaille, kunnes näin lopulta taas unta.

Unet on viihdyttäviä. Niissä tapahtuu ja saa kokea vaikka mitä. Joskus jo unen aikana tajuan, että tässä olisi mitä mainioin kirjan aihe ja juoni. Herättyäni haluaisin kirjoittaa kaiken ylös, mutta on ihan pöhnäinen olo, joko kylmä tai kuuma, pissahätä mutta ei jaksaisi liikahtaa, se se vasta on ärsyttävää kun ei haluaisi edes asentoa vaihtaa, kun haluaa vain takaisin sinne unimaailmaan. 

Viime yönä kaupunkilaisperhe muutti sukulaisten luokse maalle kodin tulipalon jäljiltä. Elämä maalaistalossa oli todella erilaista. Perheissä oli keskenään samanikäiset teinityttö ja -poika ja keskenään melkein samanikäiset nuoremmat tytöt. Minä olin unessa välillä kaupunkilaisperheen äiti, välillä joku tytöistä. Ekana yönä maalla talon kissa synnytti ja valvoin sen seurana.
Sitten oltiin pitkään ja monivaiheisesti kuningas Arthurin ajan Euroopassa, matkattiin Roomaan asti Euroopan halki pitkässä kulkueessa hevosilla ja nähtiin vaikka mitä - sotaa myös. Sellainen reissu vei siihen aikaan jopa vuosia kun liikuttiin jalan tai hevosilla. Välillä maan kuningas kuuli pojastaan vain puolen vuoden välein.
Aamulla olin isossa ja tyhjässä kerrostalohuoneistossa, jonka ikkunan maisemia en tunnistanut. Siellä oli koira, jolla oli pieniä pentuja mutta en löytänyt niitä kaikkia vaikka tiesin, että viisi pentua oli syntynyt. Juoksin ikkunasta toiseen ja maisema meni ohi vaikka olin paikoillani. En ymmärtänyt, miten niin voi tapahtua.

Minä muistan nykyään unia. Muistan niitä yksityiskohtaisesti joskus vielä viikkojen, kuukausienkin, jopa yli vuoden päästä. Jos vaan nukahtaa, ei öisin ole tylsää. Siellä unimaailmassa on hyvä olla. Kun kipulääkeannos oli korkeampi, näin piirrettyjä unia. Vain ja ainoastaan piirrettyjä noin vuoden ajan. Olin muun muassa Tintti, jota Dupond ja Dupont jahtasivat. Olin myös pikkutyttö joka pukeutui Pupu Tupunaksi sellaiseen punaiseen kokovartaloasuun jossa oli pään päällä pupunkorvat ja matkustin bussilla eikä tiennyt millä pysäkillä jäädä pois.
Kun annosta laskettiin, piirretyt katosi ja palasin ns. eläviin kuviin unissa. Kun annosta koemielessä nostettiin viikoksi, piirretyt unet palasi taas ja lähti pois kun palattiin matalampaan annokseen. Kipulääkäri Pohjolainen hymähteli huvittuneena kun kerroin piirretyistä unista. Sen verran sitä kiinnosti, että se kysyi vielä tarkentavia kysymyksiä, että millaisia piirrettyjä olen öisin katsellut. Ja hymähteli sitten lisää hymy suupielissä kareillen. Se on muuten kova jätkä lääkäriksi. Sillä on lääkärintakin alla aina mustat farkut ja bootsit. Vitsit että ihailen oman tyylin säilyttämistä.

Koirat aamulla ruokittuani menin uudestaan petiin, luin kirjaa ja nukahdin. Spede hääräsi omiaan, leikki kiltisti leluillaan. Ei voi sanoa "kiltisti hiljaa" koska vaikka se ei itse leikkiessään pidä ääntä toisin kuin Merlin pienenä, joka haukkui ja jutteli kovasti leikeissään, niin Spede paiskoo ovia, häkin ovea, häkin pohjalevyä, vesikuppia, ruokakuppia, ja taas ovia. Kova kolina käy kun se on hereillä. Sitten Spedekin torkahti vielä hetkeksi. Heräsi uudelleen kymmenen jälkeen ja ilmoitti äänekkäästi, ettei yhtään kestä enää olla sisällä, on kakkahätä numero 2 ja kaikkea. Ja tarvii saada liikkua, juosta, hyppiä, seurustella. No jos illalla on menty seitsemän jälkeen nukkumaan, niin ei sitä moittia voi. Ylös ja ulos edes hetkeksi.

Yleensä se on Merlin, joka aamuisin päättää, että nyt riittää lojuminen. Ensin se hönkii lämmintä hengitystään korvaan tai naamalle, istuu sängyn vieressä ja työntää pään tyynyn päälle. Painaa kuonon käsivarrelle, jos olen hautautunut peittojen alle. Kohta käy iso tassu joka pehmeästi vetää peittoa pois. Kerran tai kaksi se tottelee kun käsken lopettaa, mutta sitten se päättäväisesti tulee uudelleen kaapimaan peittoa pois päältäni, laittaa toisenkin ison karvaisen tassun sängyn reunalle ja kohta hivuttautuu puolikas isoa ja kömpelöä karvaista ystävällistä koiraa sänkyyn. Tökkii nenällä, lipaisee kielellä, kömpii koko koira sänkyyn ja istuu hetkiseksi viereeni, antaa minulle aikaa ennen kuin kellahtaa selälleen päälleni, viereeni, ja alkaa kammeta minua ylös ja pois sängystä. On annettava periksi, Oikeassa olet Mölli, olisi pitänyt nousta jo aikaa sitten. Voi että se on iloinen silloin!

Kun koirat on ruokittu ja ulkoilutettu, on seurusteltu ja halittu Speden kanssa, ne asettuu torkkumaan taas. Kunhan minä olen ylhäällä niin Merlin on tyytyväinen. Istun keittiön pöytään tietokoneen ääreen ja katselen Facebookista kaverien kuulumiset ja sähköpostit. Ikkunan takana rapisee ja kopisee, talitintit meinaa tulla lasin läpi sisälle. Joka syksy sama juttu, kun kylmät ilmat tulee. Ne ihmettelee, missä ruokintapalvelu viipyy. Nyt täytyy mennä laittamaan se kuntoon, kun siemeniäkin on pussi jo odottamassa. Ajattelen ryhdistäytyväni enkä kuitenkaan saa sitä tehtyä.

Tänään masentaa ja itkettää kovasti. Kaksi iltaa, yötä ja aamua on mennyt ihan usvassa, pöhnässä, eikä haluaisi muuta kuin sinne unten maailmaan. On ihan epätodellinen olo, silmiä räpsyttäessä korvissa humajaa ja katsetta nopeasti siirtäessä tuntuu kuin pään läpi menisi sähköisku. Haluaisi vain käpertyä paksun peiton alle ja kadota uneen. Nämä on vieroitusoireita kipulääkkeestä. Näin käy, jos en muista uusia laastareita oikealla aikavälillä. Ja kun tähän tilaan pääsee, niin kaikki on kovin vaikeaa, erityisesti aamulla ylös pääseminen. Ja ihan niitten laastarien vaihtaminenkin.

Masentaa. Tämä kiputilanne masentaa. Työtilanne masentaa, olen siis unelma-ammatissani ja viihdyn tosi hyvin työpaikassani, mutta en voi tehdä töitä täysiaikaisesti, koska kivut estää sen. En keksi mitään ammattia tai työnkuvaa, missä voisin olla ja viihtyä ja tehdä täysillä hommia. Enkä koe, että voisin edes lähteä kouluttautumaan taas uuteen ammattiin - en ylipäätään edes tahdo kun vihdoin olen löytänyt sen mistä tykkään - koska en pysty ajamaan pitkiä matkoja (eikä ole edes autoa tällä hetkellä), enkä pysty mitenkään istumaan koulunpenkillä enää, se ei vain fyysisesti onnistu kipujen takia. 

Koska työtilanne on huono - ei siis työpaikan tai ammatin takia vaan sen takia etten voi tehdä täysiä tunteja - on taloustilanne huono. En ole koskaan ollut näin rahaton. Muutosta ei ole näkyvissä, päinvastoin tuntuu siltä, että koko ajan tulee vain lisää ja lisää laskuja, kuluja, menoja eikä mitään helpotusta ole näkyvissä. 
Auto hajosi. Savusi taivaan tuuliin kehä kolmosen varrella ihan yllättäen, oli kuitenkin ajatus, että sillä olisi vielä monta vuotta pärjännyt. Autottomana on kuulkaa pirun vaikeaa olla kun asuu ns. keskellä ei mitään, töihin ei pääse julkisilla ja työmatka on liian pitkä fillaroitavaksi. Joko on uusi auto tiedossa? kysyy kukin tuttavapiiristä vuorollaan. Ei ole. Kun ei ole rahaa millä ostaa autoa. Eikä tule olemaan. Onneksi on ystäväpariskunta, joka on auliisti lainannut toista autoaan kun eivät sitä tarvitse. Mutta ei se asiaa ratkaise.

Lääkkeet maksaa ihan tolkuttomasti ja tietenkin juuri minua auttaa parhaiten lääke josta ei saa kelakorvausta lainkaan. Minulla menee vuodessa ainakin kahden-kolmen kuukauden käteen saamani tulot pelkästään lääkkeitten ostamiseen. Jotenkin se tuntuu liialta. Omaan kuntoutuksen menee myös saman verran, mutta siitä en ole valmis tinkimään.
Ja päivinä jolloin masentaa, kaikki tämä tuntuu ylivoimaiselta.

Issias vaivaa taas. Se jäytää ja piinaa ja nakertaa (henkistä) hermoa. Kipu kuluttaa ihmistä ja voimavaroja ihan valtavasti. Kaikki tuntuu silloin vielä entistäkin kurjemmalta. Ja minä en tätä ole aiheuttanut, en valinnut. Kaikki palaa taas takaisin siihen, että minä ravasin vuosia pyytämässä apua lääkäriltä, enkä sitä saanut ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Tuntuu epäreilulta, että minä maksan siitä kaikessa koko loppuelämäni: taloudellisesti, työelämässä, harrastamisessa, ihan kaikessa; vaikka yhteiskunta mokasi, järjestelmässä oli puute, tapahtui virhe.

Välillä on huono omatunto. Koen olevani välillä huono ystävä omille hyville ystävilleni, joille minun pitäisi olla tukena vuorostaan heidän elämänsä vastoinkäymisissä. En aina ehkä osaa olla riittävästi läsnä vaikka pitäisi, omat huolet vetää mukanaan.
On huono omatunto siitä, että Spede-pentu ei saa riittävästi liikutusta "ihmisten ilmoilla" vaan mökkiintyy ja tulee ujoksi kun ollaan vaan niin paljon täällä syrjässä kotona. Mutta kun se lähteminen on niin vaikeaa. Lenkille, kylille, läheiseen pikkukaupunkiin. Sitten kun saa mentyä, niin kuin tänään iltapäivällä, näkee miten hyvä oli että tultiin. Mutta se lähtemisen vaikeus on usein ylitsepääsemätön.

Kävin tänään kahvilla uudessa vasta-avatussa paikassa. Istuin cappuccinon kanssa penkille pitkän pöydän ääreen. Penkin toisessa päässä istui mies vieressään pieni koira tyynylle käpertyneenä. Koira kävi moikkaamassa minua, kipitti penkkiä pitkin luokseni ja sitten takaisin isännän luokse tyynylleen. Kun olin laittamassa kahviin kastamaani keksiä suuhun, huitaisin toisella kädellä vahingossa alaspäin ja se osui koiraa nenälle niin, että kopsahti. Se oli tullut vaivihkaa kainaloni alta kurkkimaan saisiko kurotettua minulta makupalaa. Sori läpsäytin sun koiraa vahingossa kuonolle niin että ihan napsahti, sanoin miehelle vilpittömän pahoillani. Ajoitus oli kyllä täydellinen, mitäs tuli kerjäämään vierailta ihmisiltä. 

Odotan, että potilasvahinkotapaukseni pääsee käsittelyyn, nitkahtaa liikkeelle. Minun tuurilla sieltä toki löytyy jokin porsaanreikä, jolla se kaikki kaadetaan minun omaksi syykseni tai todetaan, että näin nyt vaan kävi, voi voi, ei mahda mitään. Joka tapauksessa se on pitkä prosessi sekin, ensimmäinen kierros käydään vain paperilla ja oli päätös mikä tahansa, toiselle lähdetään vääntämään lakimiesten kanssa.

Sekin stressaa, tämä potilasvahinkoprosessi siis. Sinne pitää ilmoittaa kaikki hoitopaikat kun vahinkoilmoitusta tekee. Potilasvahinkoneuvoja sanoi, että fyssareita myöten ihan kaikki. Niin tähän soppaan tulee sekoitettua siis myös pt Pete ja ylipäätään Kuntokompassin Personal Training Studio, mutta aivan erityisesti avainasemassa on fysioterapeutti pt Pete joka on seurannut tapaustani onnettomasta ensimmäistä leikkausta edeltäneestä tilanteesta lähtien. Jos vain tämän ylimääräisen vaivan ja työn olisin voinut säästää siltä, niin olisi ollut loistavaa.  

Kun aloitin Helsingin Personal Training Studiolla pt Peten valmennettavana, ei vielä tiedetty miksi minua sattuu selkään ja jalkaan ja mikään ei auta. Olen miettinyt, että pt Pete sai kyllä minussa kauhean hankalan ja työlään tapauksen, ja hirveän paljon enemmän kuin ns. tilasi. Olen ihmetellyt, miksei se käännyttänyt minua pois kun ilmeni, että kipujen syy on lantiossa oleva nyrkin kokoinen möntti joka ei kuuluisi sinne. Oltiin silloin tunnettu vasta toista kuukautta, siinä oli minusta kaikki perusteet keskeyttää hoitosuhde tai ainakin sanoa, että tule takaisin sitten kun olet saanut itsesi hoidettua ensin. Tosin minä olin silloin niin pohjalla, niin syvällä, että jos se olisi sanonut niin, olisi se ollut minulle ihan hirveä isku.
Kysyin siitä siltä kaksi vuotta myöhemmin. Pt Pete vastasi, että ei nähnyt silloin mitään syytä katkaista hoitosuhdetta ja myös koki, että tarvitsen tukihenkilön prosessiin. Siinä se oli kyllä aivan oikeassa, minulle on ollut todella tärkeää, että on ollut jokin jatkumo, jokin pysyvä asia kaiken muutoksen ja leikkausten keskellä, joku joka katsoo tilannetta askelen verran ulkopuolelta mutta tietää silti jotkut juttuni paremmin kuin kukaan muu. Joku, joka ei voivottele, eikä kauhistele, eikä kysy miksi kivut ei jääneetkään leikkauspöydälle ja miten sinua voi sattua vieläkin. 

Uskon, että jos olisin jäänyt makaamaan tai odottelemaan paranemista ja jalan hallinnan palautumista yksinäni, odottelisin sitä monella tavalla vielä nytkin. Talvella tulee kolme vuotta siitä kun pallo mahasta leikattiin pois painamasta selkärankaa ja hermoja. Alkuun pelkkä yhdellä jalalla seisominen oli todella vaikeaa, saati jos siinä samalla piti vielä tehdäkin jotakin. Kahden vuoden jälkeen kuvioihin tuli myös vaaka-liike, tosin kun ojensin oikean jalan mukamas suoraan taakse, saattoi se sojottaa mihin suuntaan vain takavasemmalle. Hallinta oli vieläkin kovasti hakusessa.

Matalalle tasolle nousemista harjoiteltiin myös paljon, kerta toisensa jälkeen. Aluksi nousin vain tason päälle seisomaan molemmin jaloin, pitkän treenaamisen jälkeen liike on jalostunut ja muuttunut kunnes tuossa kuukausi sitten tapahtui jonkinlainen ihme tai tavoitteessa onnistuminen ja oikean jalan hallinta ja tasapainon hallinta on kehittynyt niin, että pystyin tekemään puhtaat sarjat suoraan yhdelle jalalle tason päälle nousemista kerta toisensa jälkeen. Olen kyyninen. Vastahan tätä on kolme vuotta hinkattu, totesin. Mutta silti, paras sarja ikinä.

Käytännössä näen oikean jalan hallinnan paranemisen ehkä parhaiten siinä, että en enää kaatuile niin usein.

Lopetin maastohaun treenaamisenkin lopulta kokonaan, kun kaatuilin niin paljon ja olin tosi kömpelö metsässä. Kun koira haukkui maalimiehellä ja olisi pitänyt kiirehtiä sinne päin, oli ihan tavanomaista, että tuiskahdin naamalleni maastoon heti kun poikkesin polulta tai metsätieltä. Tätä myöten myös etsintöihin ja hälytyksiin osallistuminen suunnistajana ja vielä yleensä öisin pimeässä metsässä oli täysin poissuljettua eikä hälytysryhmässä toimiminen ole sen myötä tuntunut enää järkevältä. Tosin enhän minä etsintöihin pystynyt ajamaankaan pitkään aikaan kun autolla ajaminen oli liian vaikeaa ja kivuliaista.
Kaatuilin metsämaaston lisäksi usein myös ihan tasaisella asfaltilla. Porvoon ja Helsingin vanhat mukulakivikadut oli ihan pahimpia. Jokaista askelta piti katsoa ettei oikea jalka mennyt minne sattui ja livennyt alta. Monta vaaratilannetta on syntynyt kun kuljen jalkakäytävän reunan lähellä ja oikea jalka astuukin ajotielle sen sijaan.

Kaatuilu on helpottanut selvästi. En enää muista, koska olisin viimeksi kaatunut naamalleni ihan vain tasaisella rauhassa kulkiessani. Toki vielä käy niin, että jos lähden yhtäkkiä juoksemaan ja toimittamaan jotain asiaa vauhdilla, keskittymättä liikkeeseen, niin usein tuiskahdan nenälleni saman tien. Ensimmäiset pari metriä on kriittiset. Siinä ei aina ehdi käskyt perille oikeaan jalkaan ajatusten tahdissa. Raunioilla olen koko ajan pystynyt liikkumaan hyvin, koska siellä edetään AINA ajatuksella ja rauhassa sekä katsotaan mihin astutaan ja käytän myös paljon käsiäni apuna siellä.

Metsässä liikkuminen on viime vuosina jäänyt minulla minimiin sen vaikeuden takia. Maalla metsän vieressä asuvana olisi niin helppoa ulkoiluttaa koirat siellä, mutta se on ollut minulle hankalaa liikkumisen työläyden takia ja tullut vastenmieliseksi. Ihminen jaksaa kaatuilua kuitenkin vain tietyn verran. Kyllä se jossain vaiheessa menee perille, että tämä homma ei pitkän päälle onnistu, kun on riittävän monta kertaa peräkkäin rähmällään ja vaatteet menee rikki vaikka kulkisi ihan metsätietä pitkin rauhallisesti.
Nyt olen käynyt kokeilemassa metsässä liikkumistakin taas. Polulla ja tiellä menee melko hyvin, aluskasvillisuudessa puitten keskellä ajatuksella kulkien onnistuu jotenkuten mutta vaikeaa se on. Jokohan talvella pääsisi koirien kanssa säännöllisesti metsälenkeille?

Uskon, että tätä kropan ja erityisesti oikean jalan hallinnan paranemista ei olisi tapahtunut tässä määrin, jos sitä ei olisi säntillisesti ja ajatuksella harjoitettu kohta kolmen vuoden ajan. Siitä kuuluu tietysti kiitos pt Petelle, joka on osannut nähdä missä vika on ja suunnitella ohjelman, joka on edistänyt ja tukenut liikkeiden hallinnan paranemista. 

Tässä tämän päivän mietteitä. Enkä mennytkään nukkumaan iltaseitsemältä tänään, kello on kohta jo kymmenen.