Nukuin vielä joskus vähän ennen kymmentä tänä aamuna, kun treenikaveri soitti ja vähän vitsinä heitti, että herättikö, kun kuulostin vissiin siltä. Katselin kelloa ja laskeskelin, että olinkin nukkunut jo sellaiset 12 tuntia joten ei haittaa että heräsin puhelinsoittoon, voin hyvin jo nousta ylös. :-D

Näillä unimäärillä mitä olen vetänyt viime aikoina on itse asiassa hyvin suuri todennäköisyys, että herättää minut, soittipa ihan mihin aikaan vain. Naurattaa kyllä itseäkin jo tämä nukkuminen, kun sitä rupeaa oikein ajattelemaan.

Nyt tänä yönä en usko, että uni tulee silmään, kun aamulla pitää ilmoittautua klo 7 leikkaukseen sairaalassa Helsingissä. Mutta olen kyllä nukkunut niin paljon viime viikkojen aikana, että eipä haittaa jos yhden yön välillä valvookin. Merlin lähti hoitoon tuossa alkuillasta ja Moppi muutti naapuriin vanhempieni saapumisen myötä, siellä kun on parempi service kuin kotona. Ollaan tämä ilta ihan kaksin kotona Miklosin kanssa, mutta sehän se vasta onkin laatuseuraa. Miklos löhöää sohvalla ja sängyllä ja nauttii kun Moppi ei ole ärjymässä ja omimassa kaikkia pehmeitä paikkoja talossa. (Mutta neljä päivää ilman minua ja Moppia saa Miklosin masentumaan pahasti!)

En tiedä, olenko koskaan ollut Miklosin kanssa kahden kotona sinä aikana kun Merlin on ollut meillä. En kai. Miklos oli kyllä aluksi jotenkin hukassa olevan näköinen kun seisoi keskellä Merlinin huoneen lattiaa ja oli ihan yksin. Se näytti hetken aikaa sokealta vanhalta koiralta, jonka opaskoirakaverit on poissa. Niin kuin olikin. Mutta sitten käytiin jääkaapilla ja se ulkoili reippaasti yksinään Merlinin aitauksessa puolisen tuntia, jutteli minun kanssa hetken ja kiipesi sänkyyn nukkumaan ja oli oikein tyytyväisen oloinen. 

Onnistuin kuin onnistuinkin välttelemään flunssaa tämän viikon ajan, oli sen arvoista vaikka se merkitsikin jonkinlaista erakoitumista. Huominen leikkaus ei oikeastaan pelota, jännittää vain ehkä vähän. Se mikä jännittää on lähinnä se, onnistuuko leikkaus tähystämällä vai meneekö avoleikkaukseksi jolloin toipuminen kestää pitempään. Se mikä koko hommassa pelottaa, on kuinka kipeä olen jälkeenpäin. Nyt on ollut niin paljon kipuja niin pitkään, että ei jaksaisi enää yhtään.
Ja miten ihmeessä tähystämällä kolmesta noin sentin kokoisesta reiästä vatsassa saadaan poistettua nyrkin kokoinen kasvain selkärangan vierestä? Jotenkin paloittelemalla se vai? Vai haluanko oikeastaan edes tietää??

Saamissani hoito-ohjeissa oli seikkaperäiset ohjeet makuulta ylös nousemiseen kahdella eri tavalla, niitä voi joutua toteuttamaan peräti kahden viikon ajan. Lisäksi mainittiin hartiapistos: tähystysleikkauksessa sisään puhallettu hiilidioksidi voi aiheuttaa painetta palleassa mikä tuntuu kovana kipuna hartiassa. Kyselin tästä vähän yhdeltä kaverilta ja on kuulemma tosi kipeä juttu. Kun kysyin kestääkö se pitkään, useita minuutteja, niin vastaus oli lohduton "muutaman päivän". 

Tuntuu hölmöltä, että kaiken tämän kipuilun keskellä minä pelkään eniten koko leikkauksessa sen jälkeen tulevaa kipua. Ehkä se on se, että se on taas erilainen kipu. Tämän kivun minä jo tunnen ja tiedän, mutta sitä en, se on uutta ja erilaista. Toki aina voi toivoa, että siihen kipuun sitten auttaisi kipulääkkeet?

Kiitos kavereille tsempityksistä, meileistä, viesteistä ja soitoista, erityisesti kahvitteluista ja muista lyhyistäkin tapaamisista. Heti kun on jotain ohjelmaa, päivät on menneet nopeammin. Tämä viikko ja perjantain odotus kun on ollut kovin pitkän tuntuisia. Maanantaina oli vasta maanantai ja sen jälkeenkin tuli vasta tiistai eikä keskiviikko. Tuntui, että koko ajan oli vielä kauhean monta päivää (odotusta ja mahdollista saada flunssa) perjantaihin. Ja kun autolla ajaminen rajoittuu ajallisesti vain lyhyihin matkoihin ja ylipäätään iltapäivisin kivut alkaa kavuta sellaisiin taajuuksiin että on tosi vaikea lähteä enää yhtikäs mihinkään, niin ei oikein ole voinut mennä mihinkään eikä tehdä paljon mitään tällä viikolla. Siinä on puhelinsoitot ja tsättäilyt piristäneet kummasti. Kiitti!

Useampi kaveri on jo kutsunut itsensä ensi viikolle kylään meille syömään niin, että tuo ruoat mukanaan. Kaikkea ihmiset osaakin ajatella. <3 Ja varmaan tosi hyvä juttu, koska mulla on todennäköisesti täällä varsin tylsää jos ei pääse liikkeelle.

Pitkä kipuilu ja jännitys ja odottelu on kyllä ns. syöneet naista. Välillä käy tunteet turhankin pinnassa. Kun kävin pari päivää sitten kaupassa ostamassa valmiiksi kaikenlaista mitä ehkä voisi olla kiva syödä ensi viikolla, näin laskiaispullia alehyllyissä. Koko laskiainen on mennyt minulta tänä vuonna ihan ohi, ilmeisesti se siis oli jo, koska pullat oli alennusmyynnissä. Laskiaispulla (tietenkin hillopulla!) on ihan paikallaan kerran vuodessa ja koska se oli nyt jäänyt väliin, meinasin ottaa pakkauksen ostoskoriin. Sitten tajusin, että äitini on joka vuosi tehnyt ja tuonut meille omat itse tehdyt laskiaispullat, paitsi jostain syystä tänä vuonna, ja ei ne ostopullat kuitenkaan ole koskaan yhtä hyviä kuin äidin tekemät laskiaispullat, ja se alkoi itkettää ja laitoin pakkauksen takaisin hyllyyn. Kyllä on välillä kuulkaas niin pienestä vastoinkäymisestä kiinni, että tirahtaa tippa linssiin, että ei voi kuin nauraa sille. :-D

Tänä iltana sattui pahimmillaan taas hetken aikaa niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla. Sillä hetkellä ajattelin, että jos leikkauspöydälle jää edes puolet niistä kivuista, niin se olisi jo mielettömän hienoa. Toiveissa olisi, että kaikki tämä paska kipu lähtisi sen hirveän möhkäleen mukana pois, mutta toisaalta kun on sattunut niin paljon niin pitkään, monta monta vuotta jo, niin on ihan epätodellinen olo edes kuvitella kivutonta elämää. Että sellainen voisi olla minulla vielä edessä? Oikeasti?? Uskaltaisinko uskoa siihen mahdollisuuteen? En kyllä taida uskoa ennen kuin näen.

 

Going in for surgery early tomorrow morning. Kind of funny: after all the incredible pain I've been through lately the thing I am most afraid of in the whole procedure is... how much pain will there be afterwards?

I'm afraid to set too big expectations about the outcome. (A pessimist will not be disappointed!) Could it be possible that the big tumor is responsible for all of my pain? Could it be possible that after several years of suffering aches which have gotten worse and worse every day until reaching unbearable measures lately, there is a possibility for a pain-free life for me in the future? Could this be it??

Chronic and repetitive pain in various amounts has been my constant companion for so long now that it's hard to imagine a life without it. It's hard to believe I might get a chance to get it now. Tomorrow.