Osaan uskoakseni edes jollain tasolla tsempata toisia ja luoda heihin uskoa itseensä, mutta miten se onkin niin vaikeaa omalla kohdalla, kun iskee motivaatiopula? Nyt on pari viikkoa ollut tosi vaikeaa hetsata itsensä jumppaamaan ja lenkille. Eikä ole hirveästi jaksanut miettiä mitä syö, joskaan ei tässä nyt ole hirveää mättöäkään harrastettu.

Kuitenkin takaraivossa huutaa ajatus siitä, että tehtyä työtä ei pidä heittää pois ja jo saavutetusta pidetään kiinni. 

Lähdin maanantaina pitkästä aikaa lenkille tuonne pikkukylän hiekkateille. Nyt kun on kevät, on taas kiva kulkea illallakin valaisemattomia pikkuteitä kun näkee, kun ulkona on valoisaa. Piti kokeilla, onko kunto kadonnut kokonaan kaiken tämän paskan sairastelun myötä. En ole juossut viime syksyn jälkeen ja päässä on pyörinyt masentava ajatus koko peruskunnon romahtamisesta ja katoamisesta. Sen myöntämisen sijaan päätin testata, mikä tilanne on.

Lenkki ei ollut mikään pitkä matkallisesti eikä ajallisesti, ehkä reilut puoli tuntia. Jaoin matkan kuuteen osaan ja juoksin reippaasti joka toisen ja kävelin todella lujaa joka toisen osan, paitsi viimeisen jolla jäähdyttelin. Jaksoin hyvin. Yllättävän hyvin. Olin ennakoinut, että en jaksa juosta edes niitä lyhyitä juoksumatkoja vaan joudun kävelemään nekin, mutta jaksoin enkä ollut puolikuollut kotiin palatessani tai seuraavana päivänä. Vallan positiivinen yllätys.

Kävin tapaamassa personal traineriani. Kiusallinen hetki kun hän totesi, että liikunta- ja ruokapäiväkirjassani ei ollut yhtään merkintää pariin viikkoon. Mutta joltain, kiusalliselta tai syylliseltä tai paskalta tai edes joltain sen pitääkin tuntua, muutenhan koko projekti ei olisi minulle enää tärkeä, eikö? 
Ihan mitään tekemättähän en edes paikalle olisi kehdannut mennä, joten kahtena edellisenä päivänä olin kyllä kuuliaisena jumpannut. Loppukiri :-D

Nyt kokeillaan sitten sellaista, että suunnittelen viikon liikkumiset etukäteen kalenteriini ja raportoin miten suunnitelman toteuttaminen onnistui. Plääh. Mutta pakko on jotain kokeilla. Täähän on vähän niinku tulosvastuuta?
Ja pt Pete sanoi, että mielellään seuraisi myös mitä minä syön. En vieläkään ymmärrä, miten minä olen pystynyt nielemään ja hyväksymään sen, että joku toinen ihminen tietää kaiken minun syömisestä: mitä, miten paljon ja milloin. Hirveän intiimi ja omakohtainen asia.

Jos itsensä tsemppaaminen on vaikeaa niin välillä vaikeaa on myös hillitä suorasanaisuuttaan. Yksi lääkäreistäni soitti tänään. Hän oli aiemmin maininnut jutuista, joilla voisi yrittää helpottaa minun selkäkipua ja luvannut kirjoittaa ne ylös kotiin tulevaan potilaskertomukseen. Mutta ne ei sitten olleetkaan siinä. Lupasi korjata asian, mutta en vieläkään saanut ko. versiota paperista. Vitsit että sieppasi. 

Paperissa oli kyllä sitten oikein diagnoosi kirjoitettuna sille mistä minun selkäkivussani on kyse, ja se luultavasti vielä osui oikeaan. Siis ihan ekaa kertaa vuosiin joku lääkäri kirjoitti ylös täsmällisesti mistä on kyse sen sijaan, että lähettää kotiin syömään Buranaa – mutta ei tee mitään suunnitelmaa mitä asialle tehdään ja miten, kunhan vaan toteaa sen! Järjetöntä!
Ja tässä julkisen terveydenhuollon järjestelmässä siitä ei ole mitään hyötyä – kukaan ei lue sitä siitä paperista ja tee hoitosuunnitelmaa, se ei johda mihinkään toimenpiteisiin. Sen lääkärin pitää tehdä se itse. Voi että sekin sieppasi: joku tietää miksi minua sattuu ja mikä voisi mahdollisesti auttaa, mutta pimittää sitä tietoa eikä tee asialle mitään! 

No minä sanoin kaiken tuon sille lääkäriparalle, kun se soitti. Saattaa olla, että jopa aika kovaan ääneen ja kiivaasti. En usko, että lääkärin kuulossa tai ymmärryksessä sinänsä oli vikaa, mutta uskon, että tällä kertaa kiivaus ja suorasanaisuus ajoi asiansa ja tuli selväksi, että nyt tämä tyyppi oikeasti tarvii apua. Kohtelias, todella sovittelevainen ja diplomaattinen nuorimiesparka selitti sitten kiltisti ja perusteellisesti jotakuinkin kaiken mitä tiesi mikä voisi auttaa ja mikä tästä eteenpäin olisi hoitosuunnitelma. 
Ja lopuksi se ilmoitti laittavansa minulle lähetteen jollekin kipuunsopeutumiskurssille, koska hänestä kuulostaa kovasti siltä, että se tulisi tarpeeseen. :-D Tasoissa ollaan siis. 


photo blog1364_zps35f0249c.jpg
Koiranpesusaappaat. Ostettu Riikasta muutama vuosi sitten ja ihan yhtä ihanat nyt kuin silloinkin. Koiranpesu ei ole oikeastaan milläänlailla naisellista hommaa mutta nää on siihen silti ihan parhaat :-D Paljon muuta ei sitten olekaan päällä kun koiran ravistaessa kaikki päällä oleva kastuu joka tapauksessa. Paitsi kintut <3

My dog-bathing boots. Pretty hot, huh? Found them in Riga, Latvia, a couple of years ago when we entered a shoe shop with no other customers on a quiet side-street and bought shoes probably worth more than a week's normal turnover of the place. Left behind one very happy shoe shop keeper. ;-)


photo blog1360_zps7993ec42.jpg
Merlin ei vielä osaa arvostaa kasviksia. Miklos kiittää tästäkin.

Merlin is such a sloppy eater when it comes to veggies! But Miklos says Thank You. He is the first in line to get into Merlin's room to clean up the dishes and floor after breakfast & dinner.