Jokaisella pitäisi olla sellainen ystävä, jolle voi tunnustaa ja avautua aiheesta, josta ei ikinä kehtaisi kertoa kellekään muulle. Vaikka sitten yhdelle ystävälle yhdestä, toiselle ehkä toisesta aiheesta. Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla aika pitkälti on. 

 

Ystävien kanssa jaetaan ilojen ja salaisuuksien ja juorujen lisäksi niitä surujakin. Haastavaa on kun puhelin soi, näet kuka soittaa ja vastaat ja siellä on ystävä jolla on tosi paha mieli tai suuri suru ja saat selvää kahdesta ekasta sanasta ja sitten seuraa hirveää niiskutusta ja volinaa, kun tunteet ylittää kaverin artikulaatiokyvyn ja vaikka hän kuinka selittää mistä on kyse, niin ei vaan saa mitään selvää kun tyyppi haukkoo henkeä ja niiskuttaa ja kakoo, kaikkea samaan aikaan asian selittämisen kanssa. Yritä siinä sitten olla empaattinen ja sanoa jotain järkevää kun et yhtään tiedä, mistä se edes puhuu. Tämä on selvästi aina tavoittavan nykyteknologian haasteita. Kasvotusten voisi edes jotenkin yrittää tulkita tilannetta ja asiaa, mutta puhelimessa, parhaimmillaan vielä jossain kaupungin hälinässä, on kyllä aika haasteellista.

 

Ylipäätään ystävät ja paha mieli on mielenkiintoinen ja haastava aihe. Joskus jollain vaan velloo sisällä niin paljon pahaa oloa, että se voi tulla ulos ihan tuosta vaan. Vaikka rauniotreeneissä ihan vaan kasan päällä kun ollaan kahdestaan pieni hetki, niin siinä se itku vaan yhtäkkiä tulee. Tai autossa matkalla jonnekin kun kysyt vaan ohimennen jostain aiheesta ja hanat aukeaa saman tien.

 

Jotkut ihmiset on tosi herkkiä itkemään eikä silloin tarvitse kuin todeta, että sulla on nyt paha mieli jostain, ja hanat aukeaa. Aluksi se ehkä vähän säikäyttää mutta aikaa myöten sitä oppii, että tuo tyyppi itkee herkästi eikä sitä tarvitse pelästyä. Ei välttämättä ole kyse maailmanlopusta. Joskus kyse voi olla ihan vaan pinnallisesta pettymyksen tunteesta, jolle voi hetken päästä jo naureskella yhdessä. Joskus kyse toki on juuri sillä hetkellä maailmanlopulta tuntuvasta vakavasta syystä ja silloin lohdutuksen sanoja voi olla todella vaikea löytää. Mutta ehkä silloin ei pidäkään etsimällä etsiä jotain hyviä ehdotuksia millä jatkaa siitä eteenpäin? Ehkä silloin riittää, että vaan kuuntelee ja sillä tavalla jakaa sen toisen ihmisen pahan olon ja surun. Joskus kun asiat on oikein pahasti, se on kaikki mitä voi tehdä.

 

Eikä siinä itkemisessä siis mitään pahaa ole. Pieni tirautus silloin tällöin tekee ihan hyvää loppujen lopuksi, parempi niin kuin että patoaa juttuja sisäänsä. Ja jotenkin koen, että se on myös luottamuksen osoitus: tuo ihminen pystyy ja ehkä jopa haluaa näyttää tunteensa minun edessäni, minä siis merkitsen hänelle jotain. Hän valitsi soittaa juuri minulle, hän tarvitsee juuri nyt juuri minua, vaikken juuri nyt saakaan mitään selvää siitä mitä hän haluaa sanoa.

 

On ilo huomata, että se on myös vastavuoroista. Kun minulla on paha mieli, on minulla ihmisiä, joitten kanssa jakaa se. Ja joskus ei tarvitse edes pyytää tai ehdottaa mitään. Kun Miklos meni pari vuotta sitten syöpälääkärille ohutneulanäytteisiin lukuisine patteineen, niin yksi ystävä vaan ihan oma-aloitteisesti tuli mukaan sinne. Hän, joka ehkä parhaiten (jopa hermostumiseen asti! :-D) tietää, miten paljon minä Miklosista pidän. Uutiset ei silloin olleet huonoja, mutta olisivat voineet olla. 

 

Joskus ystävä ei kehtaa pyytää apua tai sanoa suoraan mitä tarvitsee tai mikä vaivaa mieltä. Ilmestyy vain eteen ja kiemurtelee ja siinä pitää sitten yrittää luovia ja oikeilla kysymyksillä hahmottaa, missä mennään. Joskus kyseessä on joku ihan tyhmä tai mitätön juttu ja sitten joutuu jo nauramaan, mikset suoraan sanonut.

Joskus ystävä tuntee sinut niin hyvin, että vaikka tietää kyseessä olevan mielettömän pieni juttu, niin tietää sen myös olevan juuri sinulle harmillinen asia ja siksi voi olla vaikea pyytää apua. Mutta sitähän se ystävyys on, uhrautumista kaverin vuoksi, joskus myös kompromissien tekemistä oman mukavuuden kustannuksella. Eikä se haittaa, koska se on vastavuoroista. Eikä vastavuoroisuus toimi niin, että minä laskisin kuinka monta palvelusta on tehty suuntaan tai toiseen, vaan niin, että minulla on tunne, että minäkin voin ottaa yhteyttä ja pyytää apua ja olla vaivaksi ilman, että siitä tulee kiusaantunut olo.

 

Minä soitan ja purkaudun kavereille oikeastaan aika harvoin. Kun oikein mietin asiaa, niin voisin varmaan hyvin tehdä enemmänkin sellaisia pahanmielenyhteydenottoja. Pidän niitä aika paljon sisälläni. Yleensä avaudun, jos jokin oikein ottaa päähän ja suututtaa, etenkin jos koen tulleeni kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Silloin soitan jollekin ystävälle sellaisen puhelun, jossa puhkun ja puhisen turhauman ulos ja sitten asia on käsitelty. :-D Ainoa, joka minulta tavallaan puuttuu olisi ns. kiputukihenkilö, jolle voisi soittaa kun sattuu hetkellisesti ihan järjettömän paljon ja hän voisi hetken aikaa jutella jostain ihan muusta niin, että pääsisi pahimman yli ja saisi ajatukset muualle.

 

Ettei tämä juttu olisi pelkkiä kyyneliä ja vollotusta, niin laitan mukaan kuvat tekemistäni ovikransseista. Joulumieli antaa vielä odottaa itseään, vaikka olenkin nyt vapaapäivinä leiponut piparkakkuja, joulukakkuja, joulutorttuja, viikunaleipää ja bataatti- ja punajuurilaatikoita valmiiksi pakkaseen.

Lumet suli ja ulkona sataa vettä ja on synkkää ja ikävää. Onneksi tänään illalla tulee vieraita ja edessä on toivottavasti kivat kolme päivää Helsingin messukeskuksessa voittajanäyttelyissä sekä mukavat päivälliset ja illanistujaiset yhdessä kivojen ihmisten kanssa. 

 

photo blog7826_zpsf62e1efc.jpg photo blog7827_zps26b69035.jpg