Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin nyt kun on sairaslomatodistus kädessä ja nyt kun tietää, että helpotusta tilanteeseen on tiedossa ihan lähitulevaisuudessa, niin voi antaa itselleen luvan olla oikeasti kipeä ja sairastaa. Nyt se on helpompi hyväksyä.

En toissayönä saanut nukuttua kunnolla alkuyöstä, joten nukuin eilen aamulla reilusti kymmeneen. Kaveri piipahti pikaisesti aamupäivällä ja sitten menin takaisin nukkumaan ja nousin joskus kahden maissa iltapäivällä. Olisin voinut nukkua vieläkin pitempään, mutta pakotin itseni ylös kun ajattelin, että rytmi menee sekaisin ja illalla ei sitten nukuta. Mutta nukuttipas! Nyt olenkin päättänyt, että nukun kun nukuttaa. Myös päiväunia. Jos kroppa nyt jostain syystä tarvitsee 14 tai jopa 16 tuntia unta vuorokaudessa, niin sitten nukun. Kai sille on syynsä, että vähempi ei nyt riitä - lääkkeet, kipu, joku muu?

Kävin tänään anestesialääkärin haastattelussa, verikokeissa ja sydänfilmissä. Nyt pitäisi pysytellä terveenä viikon verran, että pääsee leikkaukseen. Anestesialääkäri vilkaisi lääkelistaani ja kysyi, mihin kipulääkkeet on. Kun sanoin että tähän, niin tässä oli ensimmäinen lääkäri joka sanoi: sinulla taitaa olla todella hirmuiset kivut. Sain kyydin sairaalaan ja menin sieltä bussilla keskustaan, kävin syömässä ja tulin bussilla kotiin, minusta kun ei ole enää ajamaan noin pitkiä matkoja. Kaupungilla kävellessäni sain todeta, että enää en pysty edes kävelemään reippaasti paria minuuttia pidempään. Mutta nyt se ei enää ota niin koville, nyt tähän on jo sopeutunut ja kun tietää, että pian helpottaa, niin sen jaksaa ihan eri asenteella.

Sain sairaalasta ohjeet miten valmistautua leikkaukseen ja jo nyt etukäteen ohjeet siitä, miten leikkauksen jälkeen noustaan makuulta ylös (kahden viikon ajan) ja yskitään limat keuhkoista niin, että vatsa ei repeä. Jösses. Ja neljäksi viikoksi fysioterapialiikeohjeita. Oikeesti, neljäksi viikoksi?? Olin kyllä ajatellut, että leikkauksen jälkeen olisin ihan kunnossa, vips noin vaan. En todellakaan ole valmistautunut olemaan vielä tätäkin kipeämpi tai vieläkin huonommassa kunnossa ainakaan viikkotolkulla. Pari päivää ehkä mutta ei nyt enempää! Ja olin kyllä ajatellut alkaa tehdä ihan muunlaisia treeniliikkeitä todella reippaasti mahdollisimman pian operaation jälkeen.

Ystävänpäivän kunniaksi yritin ottaa yhteiskuvan karvaisten kavereitteni kanssa. Aika onnetonta. Pöpönen halusi vain syliin eikä halunnut yhtään istua kylmällä ja jäisellä portaalla. Ainoa, joka osasi olla kiltisti paikoillaan, oli yllättäen porukan nuorimmainen eli Mölli. <3

photo blog0279_zps20a47bcb.jpg  photo blog0275_zps49362b26.jpg 
Hyvää ystävänpäivää kaikille! Olen ollut viime aikoina todella onnekas koska olen saanut nähdä, että minulla on oikeasti hienoja ystäviä, jotka välittää, tsemppaa ja auttaa. Kiitos teille kaikille! 

photo blog0273_zps6de2e6bb.jpg photo blog0274_zpsa3832f61.jpg
Pöpönen on ihan superhyvä kanssasairastaja. Aina voi laskea sen varaan, että se käpertyy peiton alle viereen. Se kun käpertyy sinne joka tapauksessa myös ilman minua. :-D

Happy Valentine's Day! In my country this is the Day of Friendship. Lately, I've noticed how lucky I am to have such great friends around me to help me through rough times. Today I went to the hospital for the final check-up before my operation to remove the big tumor from my pelvis on friday next week. All I need to do now is to stay well and keep my spirits up for one more week.

I tried to make a group photo together with my dear dogs today. Not much luck there: The Mop wanted to climb on my lap rather than sit on the cold porch. Only Merlin knew how to behave. He is such a good boy!