Aihe tuntuu kiinnostavan, joten tässä juttua pitkästä aikaa. Kävin viimeksi eilen tapaamassa personal traineriani. Ollaan nyt kevään ja alkukesän aikana nähty parin-kolmen viikon välein. Koko projektihan alkoi marraskuun puolivälin paikkeilla mutta matka on ollut melko kivinen tai kuten personal trainerini ehkä diplomaattisesti ja positiivisesti sanoisi haasteellinen, minä itse taas sanoisin suoraan helvetin kivulias (mikä ei toki johdu valmennuksesta vaan takapakeista omassa terveydessäni).

Nyt olen sillä tavalla hyvällä mallilla, että toipumisen koko viime vuoden ja kevään kestäneestä sairastelusta pitäisi edetä, siis ylipäätään minun kunnon pitäisi muuttua nyt koko ajan parempaan suuntaan edes hitaasti, vaikkei vielä ollakaan selvillä vesillä ja syksyllä palaan leikkauspöydälle ja jatkotutkimuksiin muitten asioitten osalta.

Mutta palatakseni personal training -projektiin, pt Pete osoittautui ihan pätevän oloiseksi tyypiksi jo alussa. Minä vaan olen itse ihan tosi hidas lämpiämään (ja tiedän sen) ja vasta reilun kuuden kuukauden tarkkailujakson jälkeen aloin pikku hiljaa kallistua siihen, että pt Pete on ihan okei. :-D

Minä kun en yleensä vaivaudu harrastamaan small talkia tai rupattelemaan (monien tuttujenkaan) ihmisten kanssa ihan vaan tavan tai huvin vuoksi, niin olen huomannut, että voin ja viitsin jo pt Petelle jotain jutellakin. (Toissakerralla kerroin kysyttäessä, että Rooman parhaita puolia on sen katukeittiöt ja etenkin ne sellaiset pienet pizzanpalaset mitä ne niissä myy, ja lisäksi kerroin että Sisiliassa voi varmasti elää ainakin viikon syömällä pelkkää jäätelöä. Varmaan juuri sellaisia asioita, joita personal trainerit haluavatkin kuulla asiakkaidensa suusta puolen vuoden yhteistyön jälkeen.)
Hyvä ystäväni Satu on ollut pt Peten suuri fani aikalailla alusta lähtien ja tuulettanut miehen aikaansaannoksia minun kanssa jo monet kerrat, kun olen Satulle purkanut tunnelmiani tästä personal trainer -projektista.

Kuten kaikilla erikoisaloilla niin tälläkin alalla on selvästi oma jargoninsa ja omat erityispiirteensä. Jos minä paukkaisin puhumaan pt Petelle keskilinjoista, pistojen syvyyksistä maastossa ja suoruudesta raunioilla ja pointtaamisesta, niin eihän me puhuttaisi yhtään samaa kieltä. Vaikka yritetään olla puolin ja toisin suoria ja selkokielisiä, niin välillä puhutaan silti eri asioista tai minä vaan tipun kärryiltä. Ja sitten on vielä tämä mies-ja-nainen-asetelma, joka luo omat väärinkäsityksensä. Mutta minähän halusin ehdottomasti miesvalmentajan, joten en siitä(kään) valita.

Alkuhaastattelussa marraskuussa puhuttiin syömisistä. Pt Pete kyseli mm. kaikenlaisten herkkujen syömisestä ja minä vastailin. Erityisesti suklaasta puhuttiin pitkään ja hartaasti ja arvioitiin miten paljon minä syön suklaata. Kun suklaa-asiat oli saatu hahmotelmallisesti hallintaan, minä ajattelin lisätä vielä ylpeänä, että vaikka minä syönkin aika paljon suklaata, niin karkkiahan syön oikeasti tosi harvoin eikä nykyään edes tee mieli kun kulkee karkkihyllyjen ohi kaupassa.
Pt Pete oli hetken hiljaa hieman hämmentyneen oloisena ja oivalsi sitten: Ai niin, naisten mielestähän suklaa ei ole karkkia.
Minä tietenkin vahvistin tämän itsestäänselvyyden, Niin, ei niin, ja hämmennyin vuorostani kun en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, että joku laskisi suklaan karkiksi. Suklaa suklaana, karkit karkkeina. Ja suklaata ei pidä tarjoaman sekoitettuna esim. lakuun. Se vaan ei ole hyvää. Mutta Fazerin salmiakkisuklaa on kyllä sikahyvää ja Dumlen salmiakkisuklaapatukka toimii tarvittaessa sen kohtuullisen hyvänä korvikkeena. :-p

Tässä hiljattain pt Pete kysyi minulta, millainen jumppamatto minulle on kotona. En kyllä yhtään tajunnut, mitä hän tarkoitti. Tietääkö joku oikeasti vaikkapa oman jumppamattonsa merkin? Onko eri tuotemerkkien sisällä vielä eri malleja? Niin kuin autoja?? Vai tarkoittiko hän onko matto rullattava vai taiteltava ja mitä h-vetin väliä silläkään sitten on miten minä jumppamattoni viikkaan? Löi ihan tyhjää joten vastasin kuten jos joku kysyisi minulta samaa autostani:
– Punainen.
Keskustelu ei jatkunut sen pitemmälle jumppamattojen ihmeelliseen maailmaan vaan siirtyi sujuvasti muihin aiheisiin. 

(Autoissa vastaava keskustelu sujui rakkaan Mersun aikaan esimerkiksi rengasliikkeessä tyyliin:
Mikä auto sulla on? - Mersu.
Mikä mersu? - Ööö... farmari? 

Ja jos vielä tarvitsi lisätietoja niin ne oli ”valkoinen” ja ”vanha”. Nämä oli aina ja joka paikassa riittävät tiedot, koskaan ei missään paikassa kysytty enää mitään enempää noitten vastausten jälkeen. Ukot odotushuoneessa ja jonossa takana kyllä hymähteli ja tyrskähteli.)

Tammikuussa oli meidän viides tapaaminen. Silloin oli selvästi tietty vieraskoreus ohi, koska minä kivahdin pt Petelle ensimmäisen kerran. Tehtiin jotain uutta liikettä minulle hankalassa asennossa. Pt Pete oli ensin näyttänyt ja selittänyt, mitä piti tehdä ja miten. Sitten minä kokeilin. 
–  Voitko nostaa lannetta vielä ylemmäs? pt Pete kysyi. Minä yritin. Oikeasti yritin, mutta kun olen vaan tällainen jäykkä niin ei sille mitään mahda. Kului hetki.
–  Tässä liikkeessä olisi tärkeää, että lantio on mahdollisimman ylhäällä, pt Pete sanoi. Jep. Tuli selväksi jo. Nyt ei ole ymmärryksessä vikaa, vaan kropassa, ajattelin. Minähän yritin ihan tosi paljon. Kului taas hetki.
–  Pystytkö yhtään nostamaan lantiota vielä ylemmäs? 
–  No sehän ON JO ylhäällä, se on niin ylhäällä kuin mihin se nousee ja se ei nouse siitä yhtään ylemmäs! Tämä liike ei vaan kuulu minun vahvuuksiin, puhisin. Upsista. Tota ei pitänyt sanoa ääneen. Onneksi osasimme molemmat naureskella tuolle spontaanille kivahdukselle. Kului hetki ja sitten pt Pete totesi hyväntahtoisesti:
–  Siinä taidettiin käydä vähän epämukavuusalueen puolella. On hyvä haastaa itseään.

Tietäisipä vaan. Minä astun joka kerta epämukavuusalueelle, kun astun tuon yrityksen kynnyksen yli. Haasteiden osalta en sitten tiedä kummasta hän puhui – minusta vai itsestään – mutta niitä on riittänyt tässä projektissa meille kummallekin. ;-)

Yksi haaste oli kirjalliset jumppaohjelmaohjeet. Niissä oli mielestäni varsin kummallinen epäloogisuus. Ohje oli: 
Sarjat: 3
Toistot: 12
Tauko: 1

Toistot on se määrä, kuinka monta kertaa liikettä toistetaan peräkkäin, jees. Sarjat on se määrä, kuinka monta sarjaa peräkkäisiä toistoja tehdään, jees. Mutta tauko: 1?? En mitenkään saanut tuota ykköstä avattua. Jos sarjoja on kolme, niin taukoja sarjojen välillä on tietenkin 2. Mutta miksi se tauko pitää edes sitten erikseen kirjoittaa ohjeeseen? Vai tarkoittaako se, että jossain välissä sarjoja pidetään yksi pitempi tauko? Sitä sen varmaan täytyy tarkoittaa.

Koska tämä ohje tuntui minusta matemaattisesti mahdottomalta, se häiritsi tavattomasti. Haluan, että ohjeet on täsmälliset ja pätevät ja täysin selvät, että teen liikkeet varmasti oikein, koska on ihan turha tehdä mitään jos tekee väärin. Useita päiviä asiaa pohdittuani ja lähestyttyäni sitä monista eri suunnista ja näkökulmista ja kun se ei vieläkään auennut, oli lopulta ihan pakko kysyä, miten ihmeessä Tauko: 1 voi sopia ylläolevaan yhtälöön.

No kyllähän se sopii. Se kun tarkoittaa, että tauon pituus on YKSI MINUUTTI. 

Voi jösses että tunsin itseni pölvästiksi vastauksen lukiessani. Mutta oikeasti, en olisi koskaan arvannut että kyseessä on tauon kesto minuuteissa eikä taukojen lukumäärä. Että jos joku ei ymmärrä kun minä sanon, että koirani pistojen suoruus tai tunkeutuminen ei vielä ole kunnossa, niin ymmärrän täysin ettei viestin varsinaista sisältöä välttämättä yhtään ymmärrä vaikka kaikki sanat onkin selkeää suomenkieltä.

Minulta kysytään toistuvasti, pidänkö vieläkin ruokapäiväkirjaa. Joo, pidän. Tässä loppukeväästä oli parin viikon tauko välissä mutta siis joo, kyllä pyrin pitämään, ja minun valmentaja pääsee näkemään sen ja kommentoi tarvittaessa. 

Hyvä puoli hommassa on se, että voin esimerkiksi esittää kysymyksen, miksi minulla on öisin nälkä, ja pt Pete katsoo ruokapäiväkirjaani ja vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Huono puoli on se, mitä pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta, eli että tässä maailmassa on oikeasti joku toinen henkilö joka tietää ihan tarkalleen mitä, miten paljon ja milloin minä syön. Ihan hirveän kestämätön ajatus ja mieletön myönnytys minulta.

Muitakin myönnytyksiä on tässä projektissa joutunut tekemään: luopumaan tietyiltä osin yksityisyydestä, kertomaan miltä tuntuu ja missä ihan oikeasti mennään. On joutunut tekemään tietoisen päätöksen, että tuolle tyypille pitää olla avoin ja rehellinen ja pystyä luottamaan, koska jos se ei tiedä kaikkea tarvittavaa, ei ole mahdollista onnistua ja päästä eteenpäin. Minä en tykkää, että joku kyttää ja katsoo vieressä, ihan sama mistä tekemisestä on kyse. Mutta tässä projektissa on pitänyt tehdä jo heti alussa tietoinen päätös, että tuo yksi tyyppi saa niin tehdä ja minä en vaan ajattele sitä.

Tuossa aiemmin keväällä pt Pete opasti TNS-laitteen käytössä. Minun odotukseni laitteen suhteen ei olleet kummoiset: eipähän tule sitten pettymystä, jos siitä ei ole apua. Yritän ajatella niin, että kaikkea järkevältä kuulostavaa ainakin kokeillaan, koska tässä vaiheessa ei ole mitään menetettävää. Sillä kertaa ei yhtään huvittanut tehdä mitään lihaskuntotreeniä ja ajattelin tyytyväisenä että aikaa kuluikin tosi hyvin siihen TNS-laitteeseen tutustumiseen, mutta ei onnistunut lusmuilu, sillä pt Pete totesi, että menee yliajalle, että ehditään tehdä kunnon treeni, onko sulla kiire jonnekin? No ei ollut. Pöh, ei päässyt taaskaan yhtään helpommalla.

Odotan muuten yhä sitä, koska se paljon puhuttu liikkumisen riemu iskee minuun. Ei ole vielä iskenyt, vaikka olen valmis, antaa tulla vaan! Mutta ei. Se on niinku pääosin pakkopullaa aina vaan. Hmm, nyt alkoi tehdä mieli tuoretta pullaa. :-p