Jos jotain haluaa, pitää yrittää kaikkensa. Mutta aina siihen ei pysty yksin. Päätin siis hankkia itselleni personal trainerin, niin kuin jotkut teistä jo tietääkin. Mihinkään pienryhmäjumppaan kun minusta ei ole menemään, vaan halusin nimenomaan henkilökohtaisen valmentajan.

Tarjontaa löytyi Uudenmaan alueelta yllättävän paljon, kun alkoi etsiä. Tarjonta oli myös hämmentävän monenlaista: personal trainerin palveluja tarjoavilla oli varsin erilaisia koulutustaustoja. Aikalailla sai tehdä taustatyötä. Vaikuttaa siltä, että pelkän ”personal trainer” -nimikkeen alla voi toimia melkeinpä kuka vain. Niissä paikoissa, joissa hinnat oli selkeästi esillä, ne oli aika lailla samoissa, niissä ei ollut merkittävää eroa.

Rankkasin useamman puljun pois listalta ja laitoin lopulta kyselyt kolmeen eri paikkaan. Niistä yhden kanssa neuvottelut eteni ripeästi. Suurin huolenaiheeni oli, mistä voin tietää, että kyseisestä firmasta löytyisi juuri minulle sopiva valmentaja. Kun kontakti valmentajaan on kahdenkeskinen, niin pitäähän siinä kemioitten pelata edes jollain tasolla. Mitäs sitten, jos minä jännitän sitä niin paljon, etten saa sanaa suustani?
Mietitytti myös sitoutua isolla summalla pitkäksi aikaa johonkin, mistä ei voi etukäteen tietää, kannattaako tai toimiiko se. Ja entä jos personal trainerilla ei olekaan mitään suunnitelmaa, vaan se kysyykin minulta, mitäs tänään tehtäisiin - siitäkö minä pulittaisin pitkän pennin? Ihan ehdoton rajoitus minulla oli myös se, että en ala käydä kuntosalilla. Uimista voisin harkita, jos se todettaisiin äärimmäisen välttämättömäksi, mutta se vaatisi kyllä todella hyvät perustelut. 

Halusin myös ehdottomasti, että minun personal trainerini olisi mies. Jos jokaisella tapaamisella joutuisin katselemaan tosi timmissä kunnossa olevaa naista, niin ottaisi vaan kauheasti päähän ajatus, että minusta ei koskaan tule tuollaista. Kun valmentaja on timmissä kunnossa oleva mies, niin paitsi että sitä on kiva katsella, niin ennen kaikkea ei tarvitse koskaan harmitella, että minusta ei koskaan tule tuollaista, koska minusta ei koskaan tule miestä. Simple as that.

Koska itse treenaan ja jossain määrin myös valmennan muita oman harrastukseni piirissä ja olen toiminut vuosia oman treeniryhmäni pomona, on tuo rooli minulle todella tuttu. Voin hyvin kuvitella, että sopeutuminen valmennettavan rooliin voisi olla minulle hankalaakin. En varmaan ole siinä helpoimmasta päästä, jos olen jostain eri mieltä. 

Ehkä suurin haasteeni koko tässä projektissa on se, että ainakin minulle on tosi henkilökohtainen juttu tuoda toisen ihmisen edessä esille oma epätäydellisyyteni ja fyysiset heikkouteni vaikka toki ymmärrän, että se pitää tehdä koska ei niitä muuten pääse työstämään. Ja kyllähän minä tajuan, ettei kukaan täydellinen ihminen tarvitsekaan personal trainerin apua. Mutta ei se siitä silti helppoa tee.

Ensimmäinen tapaaminen valmentajan kanssa oli lähinnä lähtötilanteen selvitystä keskustelemalla ja kehonkoostumusmittauksella. Sen jälkeen pidin viikon verran netissä ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa, josta valmentajani voi katsoa mitä syön ja kuinka paljon liikun.
Ruokapäiväkirjan pitäminen on tosi raadollista. Ohjelma laskee kalorit ja näyttää, onko ruokavaliosta saatu oikea määrä kasviksia, kuituja, oikeanlaista energiaa ja liikaa herkkuja. Punaista valoa tulee herkästi. Myös ruokapäiväkirjan pitäminen on minulle hirveän yksityinen juttu – ensiajatus oli kauhistuttava: ei se kuulu kenellekään muulle, mitä minä syön, miten paljon ja miten usein. Koskaan ikinä ennen kukaan toinen ihminen ei ole saanut tietää sitä. Järkyttävää, ihan hirveää paljastaa omat paheensa ja tapansa.

Ekan viikon aikana mietin myös, mitä minä oikeasti haluan ja mitkä minun tavoitteeni tässä projektissa ovat. Valmentaja sanoi uskovansa oikeasti voivansa auttaa minua. Mutta pakostakin ajattelee, että niinhän sen on jo ihan virkansa puolesta sanottava. Toisaalta olisi kyllä kiva, jos edes toinen meistä uskoisi oikeasti tähän juttuun, koska minua epäilyttää enimmän aikaa, ja koska valmentajani on minua suurempi, niin silloin voisi tavallaan ajatella, että kuitenkin yli 50 % meistä uskoo siihen. :-D

Toisella tapaamisella valmentajani esitti toiveen, että jatkaisin ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämistä netissä vielä pari viikkoa. Juuri kun olin ajatellut, että nyt se tuskallinen ja nöyryyttävä viikko oli vihdoin ohi! Tietenkin jatkoin. Ja siinähän sitä sitten rupesi oikeasti miettimään taas enemmän mitä syö ja kuinka paljon. Muutaman kerran on tullut verrattua kalorimääriäkin kaupassa tuotteita valitessa. Se, että kaiken joutuu raportoimaan, rajoittaa kyllä valintoja melko hyvin. :-D 
Ja miten helppoa olisikaan huijata! Olla vaan kirjaamatta jotain ylös. Voi, se olisi niin helppoa. Ja jos sen tekisi edes yhden kerran, niin homma lähtisi aivan varmasti lapasesta ja koko projekti olisi täysin turha.

Toisella tapaamisella testattiin käytännössä vähän niitä heikkouksia ja lähtötilannetta ylipäätään. Jännitti hirveästi etukäteen. Muistan, kuinka matkalla tapaamiseen kävelin stadionin ohi ja ajattelin, että tämä on ihan älytöntä. Kun astuin ovesta sisään, teki mieli kääntyä saman tien takaisin ulos ja lähteä pois. Mutta jotenkin se unohtui kun alettiin vaan tehdä. 
Jännä juttu: vasemman jalan koordinaatio ja tasapaino on valovuoden päässä oikeasta. Enkä minä edes ole varsinaisesti oikeakätinen (eli oikeajalkainenkin). Kouluun menoon asti piirsin vasemmalla kädellä, mutta koulussa opettaja opetti kirjoittamaan oikealla ja niin minusta tuli oikeakätinen, mikäli oikeakätisyyden määritelmä on se, kummalla kädellä kirjoittaa. Veistä käytän syödessä vasemmalla kädellä, puhelinta pidän vasemmalla korvalla ja reppua kannan vasemmalla olalla. 

Sain ensimmäisen uuden kotiohjelman tehtäväksi. Ajattelin ensin, että ihan piece of cake, ei tunnu missään. Paitsi heti seuraavana päivänä tosi paljon jaloissa ja vatsassa. Sille oli siis ihan syynsä, miksi ohje oli ettei pidä tehdä peräkkäisinä päivinä. Ei olisi onnistunutkaan. Nopeasti niiden uudesti löytyneitten lihasten käyttöön kuitenkin tottui ja parin kerran jälkeen ei enää sattunut.

Kolmas kerta tänään ei ollut yhtään sen helpompi. Päänsärky kiusasi kolmatta päivää ja aamulla oli jo vatsa sekaisin ja oksetti. Ajattelin, että olisi hyvä idea kävellä steissiltä stadikalle. Reipasta liikuntaa raittiissa ulkoilmassa, niin kyllä pääkin selviää. Jotenkin migreenissä vaan kaikille hajuillekin herkistyy tosi paljon ja pakokaasut tuntui tosi ikäviltä nenässä. Eikä olo muutenkaan parantunut, paheni vain. Piti istua välillä penkille kun oli niin paha olla. Ja ajatukset myllersi ja ahdisti, tuntui ihan järjettömältä mennä sinne.
Kuljin sellaisten liikkeitten ohi, joissa kävin reilu vuosi sitten sisällä. Toinen toistaan hienompia pukuja. Ja sitten tajusin, että tasan vuosi sitten tasan tuona samana päivänä minä kuljin samaa reittiä laitattamaan ripsiä Linnaan. Silloin vasta stressasikin! Ja nyt olin menossa painimaan jonkun jumppapallon kanssa. :-D

Rupesin myöhemmin iltapäivällä miettimään tuota päänsärkyä, joka oli ihan minulle tyypillinen jonkin ruoka-aineen aiheuttama migreeni. Ja sitten tutkin ruokapäiväkirjaa ja se paljasti todennäköisen syyllisen: lämminsavulohi. Olin syönyt sitä la, su ja ma, ja päänsärky alkoi sunnuntaina päivällä ja paheni tähän aamuun asti. Siis siitä pirun ruokapäiväkirjasta oli hyötyä tässäkin. :-o

photo blog7770_zps2fa941a8.jpg

Huomenna on vihdoin se aamu, jolloin minä saan nukkua pitkään. Kello ei soi. Toivottavasti puhelinkaan ei soi. Toivottavasti päätä ei särje, jos särkee niin sitten pitää mennä tuonne paikalliseen päivystykseen lepuuttamaan parempien troppien kanssa. Kävin tänään ostamassa pari ihan täysin hömppäpokkaria, kevyttä turhanpäiväistä luettavaa, toivottavasti kuitenkin viihdyttävää. Toinen on ruotsiksi ja toinen englanniksi siltä varalta, että jos niillä ei ole tarinallista antia, niin ainakin kielitaitoa tulee ylläpidettyä.