”Sä olet todella väsyneen näköinen” totesi tuttava jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Ei varsinaisesti empaattisen oloisena, vaan pikemminkin kuin olisi sanonut ”oletpa lihonut” tai jotain muuta töksähtävää. En tiedä miksi, mutta siltä se minusta tuntui. Teki mieli möläyttää takaisin 'ja sulle on tullut maha', mutta hillitsin itseni. :-D

Sillä tottahan tuo ihminen puhui – minä olen väsynyt. Väsymys alkoi tosi kovana joulun alla ja laitoin sen uusien silloin aloitettujen kipulääkkeitten piikkiin.
Aloin silloin mennä nukkumaan heti töistä tultuani – koirille äkkiä ruoat ja ulkoilutus ja sitten kirjan ja otsalampun kanssa peiton alle, usein jo ennen iltakuutta. Puhelin äänettömälle. Jos ei ollut aamulla aikainen nousu, heräsin kellonsoittoon kymmeneltä seuraavana aamuna. Sama homma jatkuu yhä, tosin nyt kun on ollut vähän vähemmän töitä kuin jouluna, olen joinain iltoina mennyt nukkumaan vasta kahdeksan aikaan tai jopa kymmeneltä jolloin olen kyllä ollut jo ihan istualtani unessa.

Pt Pete kysyi viimeksi tavatessamme, mahtuuko päivään lainkaan ns. virkeää aikaa. Vapaapäivänä ylösnousu aamukymmeneltä, tunnin verran henkistä verryttelyä ennen kuin on oikeasti hereillä ja pääsee jotenkin liikkeelle. Monesti tuon tunnin-parin käynnistelyn jälkeen tuntuu siltä, että olisi tarve mennä takaisin nukkumaan. Joskus menenkin ja nukun parin-kolmen tunnin päiväunet. :-D Joskus, jos on tullut riittävästi laatu-unta, on puolenpäivän jälkeen muutama tunti ns. virkeää aikaa. Viimeistään viideltä alkaa kuitenkin nukuttaa todella paljon.

En toki nuku koko yötä iltakuudesta seuraavaan aamuun kymmeneen. Siinä välillä tapahtuu paljon. Luen. Nukahdan jo muutaman rivin päästä kirja kädessä, kirja kaatuu tai tipahtaa jonnekin sänkyyn, jossain vaiheessa havahdun ja sammutan otsalampun, kunnes herään kun sattuu hirveästi tai en tunne lainkaan käsiäni ranteista alaspäin. Nousen ylös, käyn vessassa, kiertelen ympäri pimeää taloa. Kun olo helpottaa, käyn takaisin sänkyyn, alan lukea, luen muutaman rivin ja nukahdan siihen. Ja niin edelleen. Käytännössä olen ylhäällä tai ainakin hereillä tunnin-parin välein läpi yön.

Ja mitä tekee rakas Mölli?

photo blog4235_zpsy8w3wf9k.jpg photo blog4242_zpsi9boyjqe.jpg photo blog4244_zpshvkyo9u3.jpg

Rakas Mölli. Sympaattinen koirani joka on sieluntoverini. Hidas ja sulkeutunut niin kuin minä. Jos valitan yöllä ääneen kipua, se tulee sängyn viereen ja painaa nenänsä silmääni ja pitää sen siinä ja hönkäilee ja on vaan. Niin kuin jo pienenä pentuna kun itkin kun Diisu kuoli, jolloin Mölli kiipesi syliini ja painoi märän kirsun silmääni vasten ja oli vaan siinä. Jos yöllä silmään ei pääse käsiksi, niin se tökkää pehmeästi nenällä lähimpään kohtaan päätäni. Ja sitten kun herään ja käännyn katsomaan sitä, se vaan istua toljottaa siinä sen näköisenä, että tässä minä nyt olen, jos voisin jotenkin auttaa. 
Koiran silittely toki auttaa moneen vaivaan, onneksi. 

Kun käyn yöllä vessassa, Mölli on asettanut punaisen vinkupallonsa niin, että astun lähes 90-prosenttisesti suoraan vinkupallon päälle niin, että kaikki herää kun kuuluu äänekäs VII-UUU pimeässä hiljaisessa talossa. Ja vessasta takaisin tullessa – aina sama juttu uudestaan!
Ja heti VII-UUUn perään minun kuiskaukset Möllille: Ei ruveta leikkimään nyt. Mene nukkumaan vaan. Majka vingutti palloa vahingossa. Nukkumaan nukkumaan vaan. 

Jos jostain syystä EN astu vinkupalloon noustessani yöllä ylös, tai en osu siihen enää paluumatkalla, voi syynä olla se että vinkupallo on siirretty sänkyyni. Kun rojahdan rennosti maate, kuuluu yön pimeydessä ja hiljaisuudessa jälleen kimeä VII-UUU ja taas Mölli tulee kysymään, Nytkö me leikitään? Ja minä vakuutan että ei ja annan pallon sille sillä ehdolla, ettei se ala yhtään vinguttamaan sitä.
Vaihtoehtoisesti saatan missata pallon maate käydessäni ja se löytyy sängystä vasta kun käännyn kyljeltä selälleni puoliunisena – VII-UUU! ja taas on toiveikas PON-koiran karvainen naama välittömästi sängyn vieressä: No nytkö me leikitään?

Mutta miksi minua väsyttää niin paljon? Epäilty numero 1: gabapentiini. Epäilty numero yksi siksi, että olen nähnyt koirissani kuinka paljon niitä väsytti kun niille aloitettiin gabapentiinilääkitys. Mutta gabapentiini ei voi olla syyllinen, koska se lopetettiin koska sen sivuvaikutuksena minulle tuli leukopenia.

Leukopenia. Opin uuden sanan. Minulla todettiin hypertyreoosi eli kilpirauhasen liikatoiminta. Veriarvot ovat sellaiset että lääkitys pitäisi aloittaa välittömästi. Lääkityksellä on yksi ainoa harvinainen todella huono sivuvaikutus: leukopenia, valkosolukato. Kilpirauhasen liikatoiminnan lääkitus voi jostain syystä salvata kehon oman valkosolutuotannon. Sen seurauksena vastutuskyky erilaisia tauteja vastaan heikkenee. Tavallinen pieni flunssa voi johtaa vakavaan keuhkokuumeeseen ja eristykseen sairaalaan.
Mutta... - Ohoh, sinullahan onkin jo valkosolut hyvin alhaiset... lääkäri kurtisti kulmiaan. Vastaus löytyi gabapentiinista: senkin sivuvaikutuksena voi tulla leukopenia. 
Äkkiä yhteys kipulääkäriin: gabapentiinin vieroitus pois mahdollisimman nopeasti ja kipulaastarin annostusta ylöspäin. Jännittävää kun töissä oli kollegoilla pitkää sinnikästä flunssaa ja asiakaspalvelutyö on muutenkin varsinaista pöpöpuuhaa, ja minulla oli leukopenia.

Valkosolutaso palasi normaaliksi 9 vuorokaudessa viimeisen gabapentiinikapselin ottamisen jälkeen.

Epäilty numero 2: kilpirauhasen liikatoiminta. Tosin sen pitäisi aiheuttaa nimenomaan pirteyttä, laihtumista, ruokahalun kasvamista, ripulia yms. Ainoat varsinaiset tähän sairauteen sopivat oireet minulla on lihasväsymys, kipujen lisääntyminen ja hiki. Ajatella, että normaalisti kun minä nukkuisin näin talvella patteri täysillä pitkässä lämpöalusasussa ja paksussa pyjamassa, makuupussissa ja kahden paksun peiton alla, niin nyt nukun tavallisessa pyjamassa tai kerrastossa yhden peiton alla ja huonelämpötila on +16-17 astetta, ja minulla on vähän väliä HIKI. Ei yhtään normaalia minulle!

Epäilty numero 3: kipulaastari(t). Mutta eikö niihinkin pitäisi tottua jo hiljalleen? Annosta on kyllä nostettu pariin kertaan, mutta silti – onhan tässä mennyt jo monta viikkoa. On kyllä tanakat mömmöt kyseessä, mutta silti.

Runeberg. Aina välillä joku tuo jotain tarjoiluja töihin ja minä en ole vienyt mitään aikoihin joten ajattelin ilahduttaa työkavereita. Tein töihin pari pellillistä runebergmuffinsseja. Ihan vaan joulumausteisia muffinsseja jotka oli vain naamioitu runebergintorttumaisiksi. ;-)

photo blog4249_zpsmsrm6eld.jpg

– Ootsä tehnyt nää ihan ite?? kysyi trukinkuljettaja, vanha setä joka on ollut tosi mukava ja ystävällinen minulle alusta asti töissä, vaikka minä en yleensä sille paljon mitään juttelekaan; kun ojensin hänelle astiaa täynnä runebergmuffinsseja. Kun nyökytin päätä vaitonaisena niin hän totesi vaikuttuneena: - Ei jumaalauta!
Ja valitsi ison.

Kenwood. Sain valmistujaislahjaksi vanhemmiltani Kenwoodin yleiskoneen. Niin paljon kuin kaikenlaista olen leiponutkin (aiemmin huomattavasti enemmän kuin viime vuosina), niin minulla ei ole ollut yleiskonetta eikä tässä talossa edes sähkövatkainta, olen tehnyt kaiken käsin. Kunnollinen masiina on siintänyt toiveissa, jonain päivänä, ja siis minulle olisi riittänyt ihan tavallinen mutta kun pyysin kerralla kunnollista ja sellaista johon voi ostaa lisäosia ja varaosia vuosien mittaan, niin vanhempani olivat päätyneet Kenwoodiin: parhaista parhaimpaan, suoraan sanoen yleiskoneitten Mercedes Benziin! 
Tänään oli aika kokeilla Kenwoodia, jonka sain jouluksi kotiin. :-) Tein porkkanasämpylöitä kaura- ja ruishiutaleilla, toisen satsin maustoin rosmariinilla ja oreganolla, toiseen satsiin silppusin aurinkokuivattuja tomaatteja ja basilikaa. :-p

photo blog4262_zpsfjv6xqdp.jpg

Lapsuuden muistot. Luin novellin jossa kerrottiin mainiosti lapsuudesta. Mietin omia vanhempiani ollessani lapsi. Isäni leikki minun ja isoveljeni kanssa todella paljon, rakensi kaiken maailman juttuja legoista kanssamme ja vei meitä tosi usein katsomaan koripalloa, keilahallille, luistelemaan, lentokentälle, elokuviin ja tekniikan museoon. Hän myös insinöörinä viritti valot Lundbyn nukkekotiini. 

Äitini teki aina ruoan itse, meillä ei syöty ollenkaan valmisruokia kun olin pieni, vaan kaikki oli äidin itse tekemää. Äiti leipoi usein sämpylöitä ja pullaa. Minä olin tosi valikoiva ruokailija ja suostuin syömään vain muutamia juttuja, eikä nälkä haitannut – olisin ollut mielelläni kokonaan syömättä. Söin kuulemma porkkanaraastetta niin paljon, että tulin oranssiksi, kun se oli jotakin mitä suostuin syömään. Ei ollut helppoa. :-D
Taisin olla koko peruskoulun ja lukion ajan enemmän tai vähemmän alipainoinen, pituuteen nähden luokan laihimpia tyttöjä, luut vaan törrötti. Ihan vaan koska en tykännyt ruoasta jota koulussa tarjottiin ja en sitä sitten syönyt myöskään.
Homma muuttui vasta siinä vaiheessa kun aloin vastata itse omasta syömisestäni ja ruokataloudestani – kaapit täyteen niitä juttuja mistä tykkäsin. Hyvin maistui. :-)

Kun olin pieni, ei telkkarista tullut vielä ns. saippuasarjoja vaan silloin suurin sarjahitti oli Dallas, perjantai-iltaisin? Äiti oli usein töissä niin, että ehti metrolla kotiin juuri sillä minuutilla kun Dallas alkoi. Minä tein äidille voileivät valmiiksi niin että hän pääsi istumaan suoraan telkkarin ääreen, ja minä menin nukkumaan. Innoissani avasin ison kerrostalon toisesta kerroksesta tuuletusikkunan ja katsoin kun äiti kääntyi kadulta pihaan ja huusin kirkkaalla lapsen äänellä. - Äiti! Avaanko mä sulle jo kaljapullon?! 
...enkä koskaan tajunnut miksi äitini hyssytteli ja oli kiusaantunut kun huutelin tuollaisia pitkin pihoja. :-D Meillä kun ei koskaan juopoteltu kotona enkä ikinä nähnyt vanhempiani humalassa, eikä yksi pilsneripullo perjantaina hyvän voileivän ja Dallasin ääressä muuttanut sitä miksikään.

 

photo IMG4151_zpsnbmjrps4.jpg

Nyt minä maksan takaisin kaikista niistä seikkailuista ja kokemuksista ja uskomattomista jutuista mitä olen saanut elää ja kokea ympäri Eurooppaa viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana, ajattelin kun talutin vanhaa sokeaa ja puolikuuroa Miklos-koiraani takaisin kotiin työvaatteissani pikkukengät täynnä märkää ja jääkylmää nuoskalunta.

Olin ajatellut käyttää koirat vielä pikapissalla juuri ennen töihin lähtöä. Nuoret ja Moppi kulkivat mukanani vanhempieni kesätalolle mutta Miklos jumittui pihatiellemme ja ilmoitti En tule! Haistelen tätä länttiä tässä. Jätin sen siihen ja ajattelin että liittyköön seuraamme sitten kun tulemme takaisin kun käytiin ihan vaan pikaisesti jaloittelemassa.

Tulomatkalla Miklos ei kuitenkaan ollutkaan liittynyt joukkoomme vaan olikin lähtenyt painelemaan sinne missä olimme käyneet. Kun huutelin koiria sisälle, Miklosin kirkkaanoranssi huomioliivi välkkyi vanhempien kesätalon pihalla. Laitoin muut koirat sisälle ja hain hihnan ja sillä välin oranssi liivi oli siirtynyt kimmeltämään keskelle peltoa matkalla ihan väärään suuntaan, naapuriin. Huutelin ja huhuilin, annoin suuntaohjeita ja koira pysähtyi, kuunteli tarkkaavaisesti ja kääntyi ja jatkoi matkaa määrätietoisesti ihan väärään suuntaan. Kun kuulo on heikentynyt toisesta korvasta enemmän kuin toisesta, ei Miklos enää paikanna äänen tulosuuntaa ja voi lähteä ihan minne vain luullen menevänsä oikeaan suuntaan. Sokealle koiralle on myös turha huitoa ja vilkutella, että täälläpäin.

Homma oli menetetty, mitä pitemmälle koira jatkoi siihen suuntaan, sitä vaikeampi sitä olisi enää suuntakomennoin saada kotiin, joten ei muuta kuin liikkeelle. Onneksi on pitkät koivet niin en sentään uponnut pelloille kasaantuneeseen lumeen haaroja myöten vaan vain puoleenväliin polvea, ja gasellin lailla pitkin loikin kirmaamalla sain tehtyä oman lyhyen matkan pyrähdysennätykseni raskaassa lumessa. Vielä muutama metri koiran takana sitä nimeltä huutaessanikin se näytti siltä että ”Tullaan, tullaan!” vaikka meni ihan päinvastaiseen suuntaan.

Juuri ennen jyrkkää ojaa tein vielä viimeisen aimo loikan ja sain koiraa häntäkarvoista kiinni. Ai siinä sä olet, säkin olet täällä! sanoi iloinen Miklos. Laitoin sille hihnan päälle ja sanoin, että mennään nyt yhdessä kotiin, minä opastan.
Ja mietin, että nyt minä maksan takaisin kaikesta siitä mitä olen tämän koiran ansiosta saanut kokea vuosien varrella; kaikista mielettömistä seikkailuista ja kokemuksista ympäri Eurooppaa. Minä en olisi saanut sitä kaikkea ilman juuri Miklosia ja nyt Miklos on vanha, ja sillä on oikeus saada olla vanha, ja minä pidän siitä nyt huolta, ja jos se tarkoittaa että on työvaatteet märät ja kengät täynnä jääkylmää sohjoista lunta, niin sitten on.

Pikkujoulut. Meillä on tällä viikolla duunin pikkujoulut, mennään ajamaan panssariajoneuvoilla ja ampumaan. On siellä joku Suomi-konekiväärin kasaamisen ja purkamisen nopeuskilpailukin. Ihan tyypilliset kukkakaupan pikkujoulut, jees?

Bongaus: Kiivilintu. Minun henkilökohtaisella lintujenruokintapisteelläni: 

photo blog4256_zps7ihl0twk.jpg photo blog4257_zpsmqu4zl7t.jpg

Loppuun vielä sydänkäpyset: Misa ja Mölli. Yllätetty yöunilta poski poskea vasten.

photo blog07022001_zpszogsisxs.jpg