Siinä se, tämän päivän ajatus ylitse muiden. 

Nyt ei mene hyvin. Niin kauan kuin pysyttelin lepäämässä ja pääasiassa vaakatasossa flunssan takia, kivut pysyi aisoissa. Eilen rauhallisella kävelyllä kipu ilmestyi nopeasti.

Jos kipu aiheutuisi selästä, sen pitäisi vaikeutua makaamisesta ja helpottaa liikkeessä. Nyt on päinvastoin. Selällään maatessa helpottaa, mutta liikkuessa kipu tulee nopeasti. Joka päivä nopeammin ja pienemmästä rasituksesta. Sattuu ja polttaa alaselkään ja keskiselkään ihan kauheasti oikean jalan issias-tyyppisen säteilevän kivun lisäksi.

Tänään olen maannut selällään ja itkenyt kivusta kolme kertaa. Se on yhden päivän ennätys koska en todellakaan itke kivusta helposti. 

Aamulla arvoin, lähdenkö kaverin ja koirien kanssa metsälenkille vai tähtäänkö kaikella tarmolla ja voimilla iltapäivän pelastuskoiratreeneihin. Edellisen päivän perusteella tiesin, että kumpaankin en varmaankaan pysty. Päätin satsata treeneihin, koska Merlinin viime treeneistä on jo aikaa. Sain järjestettyä niin, että minun tarvitsisi ajaa autolla itse vain noin vartin verran, sitten kaveri hyppäisi rattiin.

Purin kahdessa erässä puhtaat astiat pesukoneesta pöydälle ja kaappiin. Lepäsin. Laitoin kahdessa erässä likaiset astiat tilalle koneeseen. Lepäsin. Ripustin pyykit kuivumaan. Laitoin ruokaa. Ja sitten makasin selällään ensimmäistä kertaa tänään kyynelet valuen, koska selkään sattui ja sattui ja sattui ja harmitti, että en voisi lähteä taaskaan treeneihin tai yhtään minnekään tänään - ei musta ole enää lähtemään mihinkään. Otin kipulääkettä ja lepäsin ja odotin. 

Ajoin 15 minuuttia kaverille ja perille päästessäni oikeaan jalkaan ja kankkuun sattui niin paljon, etten oikein tiennyt miten päin olisin ollut. Pienen tauon jälkeen lähdettiin treeneihin, joissa ensimmäinen vartti sujui ihan hyvin mutta sitten se alkoi. Jäytävä kipu selässä, ei vaan hellittänyt. Olin piilossa komerossa :-D kun alkoi heikottaa kivusta niin, että taju meinasi lähteä. Onneksi mahduin laskeutumaan istumaan. Seuraavalle koiralle pääsin piiloon ullakolle vapaavalintaiseen asentoon. Pistin pitkäkseni selälleen kovalle lattialle ja kyyneleet virtasi kivusta ja harmituksesta. Ei musta ole enää tähänkään.

Akuutti kipu helpotti selällään maatessa ja kun kuulin etsintäjoukkojen siirtyvän ullakkoa kohti, kampesin piipun viereen tuolille istumaan. Pätevä koira haukkui kipeän ja itkuisenkin maalimiehen ongelmitta. :-)

Kotimatkan varrella sain maistaa Satun tekemää pizookieta eli pizzacookieta eli suomeksi pannukeksiä. Hyvää oli. Tätä erikoisuutta Satu mainosti jo jenkkireissunsa jälkeen muutama vuosi sitten ja muistin sen kyllä. On muuten niin sokerinen herkku, että siihen voisi hyvin jäädä koukkuun ja keksiä vaikka mitä variaatioita. :-P

Kotona ehdin istuskella pienen tovin, ennen kuin kipu taas yltyi ihan kauheaksi. Mieletön, kalvava, tajunnan heikentävä kipu jossain tuolla sisällä polttaa selkään, jossain mihin ei pääse käsiksi. Kipu joka saa kyynelet valumaan ihan solkenaan. Ei musta ole enää mihinkään.

En ymmärrä, miksi ensin järjestetään kiireellä tutkimusaika oikein alan erikoisasiantuntijalle joka toteaa, että nyrkinkokoinen, harvinaisen iso, kasvain lantiossa voi hyvin aiheuttaa minun oireeni ja ei muuta kuin leikkaukseen; ja sitten ihan toinen henkilö on sitä mieltä, että koska ei ole oletettavaa, että kasvain selittäisi kaikki minun kipuni, niin minä joudun odottamaan sitä leikkaukseen pääsyä viikkotolkulla. Voi että se pännii. Kokeilisi itse hetken olla minä niin ei enää miettisi hetkeäkään mitä tehdä.

Huomenna olisi päivä Helsingissä luennoilla. Aion yrittää mutta en pety, jos ei onnistu. Eli käytännössä puren hammasta ja petyn.

Kaveri ehdotti, että lähdetään Amsterdamiin hakemaan mulle helpotusta kipuun. Erinomainen idea. Kannatan. On käynyt itselläkin mielessä muttei se, että sitä varten tarttis Amsterdamiin lähteä. ;-) Ja nyt rupes tekemään mieli lähteä Amsterdamiin, oikeasti. Se on kiva, hieno ja värikäs kaupunki, kyllä sitä sopisi nähdä vielä neljännenkin (?) kerran. Ehkä musta siihen vielä olisi?