Eilen oli kyllä ihan tosi paska fiilis. Väsytti ja sattui, ja ennen kaikkea harmitti että auton takalasi on ihan turhaan hajalla ja oma auto siis pois käytöstä. Jäin kotiin koulusta ja siitäkin oli paha mieli ja huono omatunto. Kysyin pt:ltä vinkkejä tuohon issiaksen kolotukseen ja ajattelin, että eikö se voisi kerrankin vaan sanoa että joo, älä jumppaa äläkä tee yhtään mitään, makaat vaan vaikka viikon ja voivottelet itseäsi. Mutta ei, turha toivo, ei se näköjään voi. 

Väänsin iltapäivällä pienet itkutkin yksikseni kun oli niin apea mieli. Onneksi pakastimesta löytyi marjapiirakkaa ja pöytälaatikosta juuri tällaisia hetkiä varten piilotettu hätävarasuklaapatukka. Otin kipulääkettä ja katsoin telkkaria ja löhösin peiton alla ja sitten päätin nukkua kunnon päiväunet ja murehtia oikein antaumuksella kaikkea paskaa oloa tuntikausien ajan lämpimän peiton alla. Mutta ei siitä mitään tullut: nukuin tunnin ja sitten heräilin ja oli ihan kiva olo. Kipulääkkeen sivuvaikutuksia on, että se näköjään tekee masentumisen kemiallisesti mahdottomaksi. 

Yritin torkahtaa uudestaan, kun puhelin soi ja kaveri soitti - yleensä ei koskaan soitella siihen aikaan iltapäivällä arkena kun ollaan koulussa tai töissä. Ensireaktioni oli, että eikö enää saa masentuakaan rauhassa mutta päätin kuitenkin vastata. En muista enää mikä se alkuperäinen asia edes oli mutta todettiin, että oltiin molemmat valoisaan aikaan vapaalla ja koirat pitäisi ulkoiluttaa ja päädyttiin lähtemään metsälenkille. 

Metsälenkillä tavallaan vähän eksyttiin, jos ajatellaan, että eksyminen on sitä, ettei tiedä missä täsmälleen ottaen on. Oli minulla jonkinlainen ilmakuvakartta alueesta päässäni kyllä ja sellainen suunnilleen-sijaintimme siinä ja tieto mihin suuntaan pitäisi pyrkiä, mutta täsmällinen reitti kotiin meni vähän veikaten. Päädyttiin alueelle, missä en ole koskaan liikkunut ja koska pimeä oli jo laskeutumassa, päätimme kävellä maanteitä pitkin kotiin sen sijaan, että lähtisimme takaisin metsään tarpomaan. Pientä teknistä haastetta tuotti se, että yhdellä koiralla ei ollut pantaa kaulassa. Onneksi oli edes hihnat kuitenkin mukana. 

Tuli sitten tehtyä ihan kunnollinen lenkki ja tutustuttua omiin kotiseutuihin paremmin sen sijaan, että olisi vain maannut peiton alla koko päivän murehtimassa. Joskus se masentuminen ja itsesäälissä rypeminen ei näköjään vaan onnistu ei niin millään. ;-)