Kävin eilen Personal Training Studiolla Helsingissä tapaamassa traineriani. Olo on yhä vähän puolikuntoinen, koska vielä hieman kytenyt flunssani vissiin riemastui Latvian reissussa auton ilmastoinnista, jota oli pakko käyttää koirien takia. Tuli takapakkia. Päivisin pärjään paremmin mutta öisin sattuu kurkkuun ja yskittää ja aamulla ääni on hetken kateissa. 

Syksyllä olisi tiedossa taas kaikenlaista menoa, joista osa on vielä ehkä-tasolla ja osa on jo asetettu tavoitteeksi. Sitä varten pitäisi saada kroppa taas siihen kuntoon, että jaksaa mennä ja tehdä ja ehkä jopa nauttia siitä. Sellainen viiden viikon kunnonkohotusohjelma käyntiin siis. Kerran viikossa treeniä valmentajan kanssa ja siinä välissä itsenäisesti. Joka toinen päivä lihaskuntotreeniä ja siinä välissä aerobista, tuumasi trainerini. 

Että jaksaa treenata, pitää syödä järkevästi. Se onkin ollut tänä kesänä tosi vaikeaa, kun tuossa kesäkuussa oli ensin useamman viikon pahoinvointi-ällötysjakso teemana ”syö edes jotakin, mitä vain, edes suklaata”, sitten oli parin viikon Maltan ja Italian reissu kaikkine kulinaristisine herkkuineen ja mässäilyineen ja sen päätteeksi kolme päivää muutaman sipsin, yhden keksin ja jogurtin sekä italialaisen ambulanssin tippapussin voimin ja sitten vielä pari päivää ja kolme litraa tippaa Porvoon sairaalassa ja sitten kotona taas ällötystä vielä muutaman päivän ajan.

Viikonloppuna Latviassa tuli kyllä sitten otettua takaisin ja sen jälkeenkin on tuntunut, että nyt voisi syödä kaikkien menetettyjen päivien edestä. Meni varmaan viikko niin, että söin vaan tosi paljon, kun vihdoinkin maistui. 

Joka tapauksessa tuntuu siltä kuin siitä olisi ikuisuus kun olen viimeksi syönyt normaalisti ja järkevästi ja ajatuksella. Kaikista vaikeinta on aamiaisen ja lounaan mahduttaminen aikatauluun ja muuttaminen rutiiniksi, että ne MUISTAISI, kun aamulla ei oikein mikään maistu eikä ole nälkä ja monesti huomaa, että on jo iltapäivä kun rupeaa edes miettimään, mitähän tänään söisi. Ja ei jaksaisi eikä viitsisi laittaa ruokaa, pitäisi olla tosi helppoja ratkaisuja ainakin aamiaiseksi ja lounaaksi. Tämä on ehkä se kaikista suurin haaste syömisissä.

Liikkumisessa suurin haaste on aloittaminen. Joka ikinen kerta. Sitten kun alkaa tehdä, oli se sitten lihaskuntoharjoittelua tai vaikka lenkkeilyä, niin se menee ihan sujuvasti ja hyvillä mielin. Mutta se aloittaminen... 
Näillä keleillä Möllistä ei ole lenkkikaveriksi kuin varhain aamulla (jolloin nukutaan) tai tosi myöhään illalla (jolloin pitäisi jo olla nukkumassa). Yksin lenkkeilyssähän ei puolestaan ole niin yhtikäs mitään järkeä, jos kerran on koira jonka kanssa ulkoilla. On ihan mielipuolinen olo lenkkeillä ilman koiraa! 

Fillaroida voisi yksinkin, mutta fillari varastettiin reissuni aikana. Siis täältä keskeltä-ei-mitään, jossa kukaan ei lukitse mitään koskaan eikä ohikulkijoita ole. Näköjään kaikki on mahdollista. Nyt pitäisi sitten taikoa jostain uusi pyörä, koska ihan oikeasti haluaisin ja tykkään pyöräillä.

Lihaskuntoharjoittelun ajoittaminen on myös ongelmallista minulle. Iltaisin työpäivän jälkeen selkään yleensä sattuu eikä silloin tee mieli jumpata. Aamuisin taas tekee mieli kuokkia puutarhassa ja olla vaan. Rakastan nykyään hitaita aamuja, jolloin voi nousta silloin kun keho sanoo että nyt on aika herätä, istua ja lukea tai surffailla netissä tai kirjoitella, kävellä puutarhassa ja katsella mitkä kukat kukkii nyt, nauttia aamukahvi kasvihuoneella ja seurustella vanhan sokean koiran kanssa. Olla vaan ja käynnistää päivä hitaasti.

Kerran viikossa käynti studiolla treenaamassa pt:n johdolla on varmaan tässä vaiheessa ihan hyvä ratkaisu. Tulee tehtyä varmasti (valvottuna :-D) ainakin jotain ja eihän sitä kehtaa olla tekemättä mitään kokonaista viikkoa siinä välissä. Täytän taas joka päivä ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa nettiin ja pt voi sieltä käydä katsomassa, miten menee. Raadollista.

Yritän ajatella positiivisesti, mutta on se vaan aina pikkasen masentavaa todeta, että yhdellä jalalla tehtävissä harjoituksissa jalat yhä vaan vaappuu ja huojuu miten sattuu. Olen tehnyt jalkojen hallintaa ja tasapainoa edistäviä harjoitteita viime joulukuusta lähtien, enkä huomaa mitään muutosta. Mutta ehkä pitää vaan jaksaa olla itse kärsivällinen. Vaikken huomaa mitään muutosta ulospäin, niin kropan sisällähän on tapahtunut valtava muutos viimeisen puolen vuoden sisällä, kun selkärankaa painanut nyrkinkokoinen möhkäle on otettu pois sieltä. Ja jos hermovaurio paranee (think positive!) niin sehän tarkoittaa sitä, että tilanne on joka päivä hieman erilainen kuin edellisenä päivänä, ja kropan pitää joka päivä tottua "uudenlaiseen" tilanteeseen.     

Syksylle on suunnitelmissa siis kaikenlaista kivaa(kin), FRF-tasontarkastus syyskuun alussa ja kuun loppuun tulee yllättäen täysin ennaltasuunnittelematon ulkomaanreissu maahan, johon en olisi kuvitellut ehkä koskaan meneväni. Ja siinä välissä ehkä jotain kotimaanmatkailua. Sitten voikin lokakuun puolella mennä leikkauspöydälle ja aloittaa taas kuntoutumisen. Plääh :-/

Lyhyen aikavälin suunnitelmat sisältävät rohkean ja taistelutahtoisen astumisen kasvihuoneeseen leikkurien, saksien ja narukerän kanssa. Kasvihuoneet ovat alkaneet muistuttaa pitkälti läpitunkematonta sademetsää enkä osaa sanoa, onko satoa tulossa tai jo tullut, kun en näe ns. metsää puilta. Heti kun on muutaman päivän (tai viikon...) poissa, tapahtuu kurkun- ja tomaatintaimien kohdalla merkillinen invaasio ja ne täyttävät yhtäkkiä koko kasvihuoneet. Huomenna minä näytän niille. Ainakin pikkuisen.

photo IMG_1838640x480_zpsb7681d70.jpg photo IMG_1837640x480_zpsa404ebca.jpg photo IMG_1836640x480_zps3bc8b75a.jpg