Viimeisintä viikkoa on leimannut kova väsymys ja uupumus. Se oli ihan odotettavissa, mutta silti se sai muutaman päivän ajaksi yliotteen. Tuplasin krooniseen hermokipuun tarkoitetun lääkkeen annoksen kolmisen viikkoa sitten ja uskalsin odottaa siitä tulevan sivuvaikutuksia. 

Kun aloitin kyseisen lääkkeen viime kesäkuussa, aloin ensin nukahdella joka paikkaan. Sitten loppui syöminen kun kaikki ällötti, mikä lopulta johti sellaiseen nälkiintymiseen, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut. Nälässä riutumista kesti pari-kolme viikkoa ja sen jälkeen elämä alkoi taas voittaa, mutta nukahtelua kesti vielä pitkään sen jälkeenkin (näin jälkeenpäin ajateltuna Mikkonen oli ihan oikeassa kun se sanoi heinäkuussa Sisiliassa, että vaikka minä olen aina ollut kova nukahtelemaan milloin minnekin niin se, että matkalla nukuin kaikilla biitseillä ja kaikissa kulkuneuvoissa ja jossain baarin pöydässäkin, ei ollut normaalia edes minulle). 

Nytkin homma alkoi nukahtelulla eri paikkoihin: heti kun toiminta lakkasi, tuli sellainen olo, että voisin nukkua vähän. Ja se fiilis oli niin voimakas, että se melkein vaati sen, että pääsee nukahtamaan edes hetkeksi. Pikkujoulukausi tuli korkattua viime viikonloppuna ja sielläkin nukahdin hetkeksi kaverin keittiön lattialle. Sairaalassa nukahdin tutkimuspöydälle.

Sitten alkoi se ällötys. Ei tehnyt mieli mitään ruokaa vaikka olisi ollutkin nälkä. Viime viikko meni kokonaan miinuskaloreilla, 1100-1400 kcal/vrk. Jos joutui laittamaan ruokaa tai tekemään vaikka voileivän, niin siinä vaiheessa kun se oli valmis oli sellainen olo, että johan tätä on tässä käpistelty ja ei pysty enää syömään sitä. Sinänsä vähemmän syöminen ei olisi niin kohtalokasta, jos olisi vaikka kipeä ja makaisi vaan pedissä. Mutta kun tässä pitäisi ohessa elää ihan normaalia elämää, harrastaa ja kuntoilla ja käydä töissä.  

Tämä viikko alkoi tosi heikosti kun ei vaan pystynyt syömään ja sitten ei parina yönä nukkunut juuri lainkaan. Mieletön väsymys, siis sellainen väsymys jossa voimat on täysin poissa. Kun ei ole energiavaroja mistä ammentaa, niin lihasväsymys tulee tosi nopeasti, ihan mitä vain tekeekin. Maanantai oli pahin päivä, alle 700 kcal/vrk. Seuraavana yönä kolmen aikaan kroppa huusi energianpuutetta. Kourallinen cashew-pähkinöitä oli sopiva ensiapu.   

Tiistaina kävin tapaamassa personal traineriani. Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että tämä treenikerta olisi pitänyt peruuttaa, se meni ihan hukkaan, mikä harmittaa nyt. Oma vika kun en tajunnut miten heikossa jamassa tuona päivänä olin.

Pt ei ollut jostain syystä tsekannut lainkaan minun ruoka- ja liikuntapäiväkirjoja, joten se ei voinut tietää, mikä tilanne oikeasti on, ja minä olin vetänyt niin pitkään miinusenergialla, etten itsekään tajunnut miten puhki olen ennen kuin illalla kun tuli ihan totaalinen väsähdys. Yritettiin siis treenata mutta ei vaan voimat riittäneet oikein mihinkään ja alkoi helposti jomotella sieltä ja täältä. Ihan turhaa hommaa, olisi pitänyt jättää kesken. Treenin jälkeen tuli tosi paha olo kun ei ollut syönyt mitään niitten yöllisten pähkinöitten jälkeen.

Vaikka kävinkin syömässä iltapäivällä, niin illalla kotona oli niin voimaton olo, että olisi halunnut vaan vajota uneen koko ajaksi ettei olisi tarvinnut tuntea sitä väsymystä ja uupumusta. Tajusin kyllä tässä vaiheessa jo miten paha tilanne oli ja että siitä ylös pääsee vain syömällä. Puoliväkisin söin vähän sitä sun tätä ja lopulta koko levyn Fazerin salmiakkisuklaata, joka oikeasti oli ihan pelastus ja sai minut taas elämään kiinni. 

Kun sitten vielä seuraavakin yö meni kokolailla unettomasti, alkoi olla tosi kova univelka. Salmiakkisuklaan voimalla sain kuitenkin syödyt kalorit nostettua minimitasolle eli siihen 1400 kcal/vrk ja seuraavina päivinä töistä tultuani ulkoilutin ja ruokin koirat ja menin petiin viiden jälkeen iltapäivällä. Torkahtelin ja luin ja lepuutin ja söin suklaata. Kolme päivää näin ja alkoi helpottaa. Nyt on takana vihdoin pari kunnolla nukuttua yötä ja voin ihan kuvitella syöväni jo kohta kunnolla. Alkaa olla melko hyvä olo taas.

 
**

Miespuolinen asiakas tuli kassalle maksamaan. Kun löin kassaan hänen ostoksiaan, hän sanoi jotakin. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta suomea se kyllä oli. Pyysin häntä toistamaan ja oikein keskityn kuuntelemaan. Mies toisti juttunsa, joka ei edes ollut ihan lyhyt. Jep, suomea, mutta en erottanut tai tunnistanut yhtäkään sanaa. Tuijotin häntä enkä kehdannut pyytää häntä toistamaan sanomaansa vielä kolmatta kertaa kun kyse ei ollut siitä, että en olisi kuullut tai kuunnellut häntä. 
Koska mies selvästi odotti vastausta tai kommenttia minulta, pistin veikaten ja sanoin reippaasti "Joo!" ja jatkoin ostosten naputtelua koneelle. Nyt mies tuijotti minua vuorostaan hetken hämmentyneenä ja purskahti sitten nauruun. En tiedä mikä siinä sitten oli hauskaa, koska en todella ymmärtänyt sanallakaan, mistä oli kyse.  

Liekö ollut turkulainen? Minulla on joskus ollut hyvin turkulaisten henkilöitten kanssa ymmärrysongelmia. Ihan pähkähullu olo kun tietää, että teoriassa puhumme molemmat samaa kieltä, mutta en vaan ymmärrä yhtikäs mitään!


**

Kävin viime keväänä Porvoon sairaalassa yhdellä lääkärillä, joka jäi mieleen siitä, että hän oli tosi reipas. Heti huoneeseen tultuani hän vetäisi paidan ylös ja housunvyötärön alas (siis minulta, ei itseltään) ja sanoi (vasta tuon tehtyään) "katsotaanpas miten leikkaushaavat on parantuneet" ja minä olin siis mennyt sinne ihan muun asian takia. Hän oli siis ainakin lukenut potilaskertomustani. 

Hän oli selvästi sellainen tässä järjestelmässä hyvin poikkeava hoidetaan-kaikki-mahdollinen-kerralla-lääkäri, sillä hän pisti kaikki auki olevat asiat samalla kertaa järjestykseen "kun minä nyt satun olemaan tässä sairaalassa se henkilö, joka hoitaa nämä toisetkin asiat". Kerrassaan harvinaista tehokkuutta.

Soittelin hänen kanssa sitten myöhemmin keväällä koepalatuloksista (jotka oli yhtä tyhjän kanssa) ja hän tuntui ymmärtävän ihan täysin tilanteeni ja tarpeeni aikalisälle ja kaikki ei-kiireelliset asiat siirrettiin viime keväältä tälle syksylle. Hän jopa järjesti minut leikkaukseen kaverilleen, joka ainoana tekee sappirakon poistoja tietyllä uudella tekniikalla josta pitäisi toipua tosi nopeasti, toivomanani ajankohtana. Hyvää palvelua kerrassaan.

Tämä lääkäri soitti minulle toissapäivänä tilannekatsausta siitä missä mennään. Kun kysyin hänen mielipidettään siitä, mikä tilanne oikeasti on ja mitä kannattaa tehdä, kun hän kerran on alan asiantuntija, hän sanoi: "Minä olen erikoistunut leikkaamaan näitä. Minä en lausu näistä asioista mitään, minä vain leikkaan niitä."
Öhh, vau. Joku on vain kirurgi. Jees.

Sitten hän vilkaisi tietojani ja sanoi: "Nyt minä muistankin tämän sinun tapauksen!"
Öhh. Kun lääkäri sanoo noin, niin se pitää aina sisällään sen raadollisen faktan, että he eivät muista valtaosaa tapauksista, mikä tietenkin on ihan luonnollista kun heillä on varmaan tuhansia potilaita jotka he ovat tavanneet ehkä yhden kerran. Mutta jokainen meistä tietenkin ajattelee, että totta kai juuri minut muistetaan, koska oma terveys on niin tärkeä ja henkilökohtainen asia. 

No nyt minut selkeästi siis muistettiin, ja heti alkoi kutkuttaa, että mitähän ihmettä siellä minun tiedostoissa oikein lukee. Ehkä siellä on isolla "mokattiin jo kerran pahasti, kohdeltava erityisen hyvin"??
Lopputulos tilannekatsauksessa oli, että voin ihan itse päättää mitä tehdään, tai lähinnä milloin, eli vielä yksi leikkaus on edessä mutta sen voi jättää vaikka parin vuoden päähän.

"Joko sinä kohta menet sinne sappileikkaukseen?" lääkäri kysyi yllättäen. Se todellakin siis muisti minut nyt. Alkuperäinen leikkausaika kun oli 2.5.2014.
"Ensi viikolla."
"Jukalle?"
"Joo."
"Kerro terveisiä minulta!"

Näen jo mielessäni itseni makaamassa leikkauspöydällä ja kirurgin tulevan saliin veitseään teroitellen ja juuri ennen nukahtamista muistan sanoa: Aleksi lähetti terveisiä.


photo blog3298_zps84c82393.jpg photo blog3336_zps8aa77093.jpg