PETO-projekti näyttää etenevän eri puolilla maata. Kyseessä on siis pelastustoimen alainen pelastuskoiraryhmä, joka keskittyy ja erikoistuu pelastustoimen alaisiin tehtäviin ja onnettomuuksiin.

Saan ilokseni olla vetämässä tätä projektia Helsingissä ja lisäksi saan olla nyt ensimetreillä mukana testaajan roolissa ja seuraamassa toiminnan käynnistymistä niin itä- kuin länsi-Uudenmaankin alueilla. Pohjois-Karjalan mahtava ItäPeto-ryhmä puolestaan vieraili pari viikkoa sitten meillä Helsingissä hakemassa oppia ja kokemusta, ja lisäksi olen ollut kutsuttuna mukaan kehittämään Suomen pelastuskoiraliiton alaista rauniokoira(nkouluttaja)koulutusta, projekti joka aloitettiin syksyllä ja jatkuu vielä ensi vuonnakin. Taidan blogauttaa tästä PETO-aiheesta ihan erikseen oman jutun, kun viimeinenkin tälle vuodelle allakoitu homma on tehty.

Olen miettinyt, että alan pikku hiljaa päästä parempaan kuntoon. Tuossa syksyllä oli pitkä pätkä, jolloin minua sattui kurkkuun viikkotolkulla. Oli sellainen puolikuntoinen olo muutenkin, mistä vain fyysisestä suorituksesta palautuminen kesti todella epänormaalin pitkään. Kolmen viikon jälkeen kurkkukipu paheni niin, että herätti öisinkin ja sitten sattui jo korvaankin, mutta terkkarilla todettiin, että kaikki oli ihan priimassa kunnossa. Sitten kurkkukipu helpotti pikku hiljaa muutaman viikon aikana. Mysteeriksi jäi. Jonkin lääkeannoksen muutoksen sivuvaikutus ehkä? Voi hyvin olla, kesto tosin oli hirmu pitkä, reilusti toista kuukautta.

Pt Pete ei lannistunut tästäkään omituisuudesta vaan laati minulle varsinaista treenipäivää seuraavaksi päiväksi ns. palauttavan treenin, jossa on tavallaan ihan helppoja juttuja, mutta minulle ne on olleet ihan riittävän vaikeita, kun kroppa ei ole palautunut edellisen päivän treenistä.  

 

photo blogjumppaa_zpsjyprsrlu.jpg

 

Olen tässä viime aikoina miettinyt sitäkin, että oma jaksaminen ja oma terveys on selvästi parantuneet, koska olen jaksanut ja halunnut kiinnostua taas enemmän muitten jutuista. Minulla on ollut enemmän virtaa ja intoa oman pelastuskoiraryhmäni treeneissä, ja tuntuu, että nyt vihdoinkin kahden vuoden ”tauon” jälkeen minulla on taas jotain annettavaa muille ja saan vietyä heitä ajatuksella eteenpäin. Jaksan keskittyä toisten treeneihin ja ne innostaa ja kiinnostaa.

Tuo ”tauko” on lainausmerkeissä siksi, että mitään varsinaista taukoa ei ole ollut – olen koko ajan periaatteessa treenaillut, periaatteessa oman ryhmän kanssa, mutta ollut todella paljon poissa ja silloinkin kun olen ollut paikalla, niin en kuitenkaan ole ollut sydämestäni täysillä mukana. Näin jälkeenpäin on helppo nähdä, että muille, siis niille ryhmäläisilleni, olisi ollut reilua, että olisin jäänyt oikeasti tauolle ja kokonaan pois kouluttajan hommista. Mutta toisaalta hienoa, että porukat on minua jaksaneet ja jaksaneet kulkea mukanani, vaikka olen ollut niin vaillinaisesti läsnä ja en ole saanut annettua itsestäni sitä, mitä muut olisivat ansainneet. Jollain tapaa se kuitenkin piti minut mukana geimeissä noiden vaikeiden kipeiden vuosien ajan. Kullanarvoisia ovat kouluttajakollegat ja apukouluttajat!

Olen ajatellut myös, että pitäisi viedä Mikkonen Tottelemattomuuskouluun, se houkuttaa kovasti! Aikaa toki on tammikuun loppuun asti, mutta ei malttaisi odottaa!

Yhtenä aamuna ajattelin, että Moppi-koirani näytti tosi nuhjuiselta ja kulahtaneelta - ihan Pikku Kakkosen Ransulta ennen kuin se pestiin. Muistatteko, kun Ransu kävi pesulla ja tuli yhtenä päivänä ruutuun todella pörröisenä ja puhtaana, ihan eri näköisenä kuin aikaisemmin?

Ja silloin mä sen tajusin: ei sitä Ransua mitään pesty. Ne teki uuden sen kulahtaneen vanhan tilalle. Ja kaikki nämä vuodet mulle on mennyt ihan täydestä läpi, että Ransu kävi pesulla ja oli sen takia ihan pöllähtänyt ja pörröinen. Mikä järkytys.

photo blog0310_zpswyxf1vxk.jpg

 

Olen miettinyt sitäkin, että ne jotka pääsee kertaheitolla eroon ns. huumaavista aineista, on tosi vahvoja ihmisiä psyykkisesti ja fyysisesti. Olen itse kokenut nyt vuoden sisään pari kertaa jonkinlaisia fyysisiä vieroitusoireita, kun lääkityksiä on muuteltu, ja sehän on ihan puhdasta helvettiä se. Pahimmillaan varmasti moninkertaisesti hirveämpää, luulen, että minä koin vain sellaisen kevyen pintaraapaisun. Huh-huh. Jos lisäksi on vielä henkinen riippuvuus, niin se tuska on varmasti tuhatkertainen. Toisaalta, onpahan nyt tuokin silmiä avaava homma koettu, toivottavasti ei tarvitse aikoihin kokea vastaavaa uudelleen.

Mietin aina välillä, että ihmisellä joka huolestuu siitä, että jalkaan on sattunut eriparisukat, on varmaan tosi vähän ihan oikeita huolia. Ja sukkaa voi ihan hyvin pitää väärinpäinkin, siis nurjapuoli ulospäin, vaikka toinen sukka olisi oikeinpäin. Ei ahdista.