Tein tänään ensimmäistä kertaa läpi pt Peten suunnitteleman uuden kotiohjelmani. Viime lokakuun leikkauskomplikaatioiden jälkeen lähdettiin treenaamaan ihan todella hissukseen, alkuun oli vain yhdellä jalalla seisomista ja sen jälkeenkin rauhallisia tasapainoharjoituksia jotka pääasiassa aktivoi syviä lihaksia. Nyt tuli sen jatkoksi sitten sellainen osio, joka vetää mehut pois vielä lopuksi. Kuulemma. 

Kun aloitin Helsingin Personal Training Studiolla, kotiohjelman ohjeet tuli aluksi aina selkeitten kuvien kanssa. Sitten kun tuli eka leikkaus ja treeni jouduttiin muuttamaan lähinnä leikkauksesta toipumista edistäväksi, ei siihen ollut enää kuvallisia ohjeita, koska ne liikkeet oli niin erikoistilanteeseen räätälöityjä, mutta ne oli sitten sanallisesti hyvin selitettyjä. Ja toisen leikkauksen jälkeen kun oltiin taas erilaisessa erikoistilanteessa (revennyt vatsalihas), otettiin valokuvat minusta tekemässä niitä liikkeitä, että muistaisin ne vielä kotonakin.

Nyt tämän uusimman kotiohjelman kirjallisissa ohjeissa luki mm. ”hauiskääntö käsipainoilla 12 x 2”, ja ”kyynärnivelen ojentajat kuminauhalla 12”. Ei helvetti, mietin, eihän noi sano mulle vieläkään yhtikäs mitään. Tässä oli nyt kyllä ihan yliarvioitu minun ymmärrystä ko. termeistä. Voisin toki olla otettu, mutta kun ei, minä puhun yhä ihan eri kieltä. :-D Onneksi olin heti treeniohjelman saatuani kirjoittanut ylös omat muistiinpanoni siitä, mitä mikin noista tarkoittaa, eli niinku mikä osa mistäkin raajasta liikkuu ja mihin suuntaan ja miten päin. Ilman niitä olisin kyllä ollut hukassa kun ei niitä kuvia tullut otettua tällä kertaa.

Ei se nyt ihan hirveältä tuntunut, se kotiohjelma. Aikaa saa kyllä menemään 45 minuutista tuntiin ja se on aika paljon. Vaatii todella hyvää musiikkia ja muuten hiljaisen talon.

Tänään oli mielettömän aurinkoinen ja upea päivä kun lähdin töihin puolenpäivän aikaan. Oli niin lämmin pihalla, ettei tarvinnut takkia. Teki mieli lähteä lenkille, jopa kokeilemaan taas sitä juoksemista. Sen vaan arvaa taas, että muutaman sadan metrin juoksupätkän jälkeen on jalat niin kipeät ettei edes kävelylenkkejä tehdä viikkoon sen jälkeen. Koskahan minä oikeasti opin juoksemaan? Koska ihmeessä minä olen siinä kunnossa, että sitä voidaan ruveta oikeasti pohtimaan ja etsimään siihen ratkaisua? Onhan tämä juoksemisen dilemma nyt toki tiedossa ja siellä alla koko ajan, mutta kun peruskunto on vajonnut pohjiin vähän väliä niin tuntuu, ettei siihen juoksemisen ongelmaan varmaan ikinä päästä käsiksi. (ja jos päästäänkin niin voi olla ettei se koskaan ratkea, eräs nuori fysiatrini kysyi myös tätä asiaa moniammatilliselta asiantuntijaryhmältä ja siellä pohdittiin, ettei se ehkä koskaan onnistu)

Eikä varmaan päästä tänä keväänäkään. Viime vuoden alussa oli selvää, että joudun kahteen leikkaukseen. Pian ekan leikkauksen jälkeen selvisi, että mahdollisesti vielä kolmaskin on edessä, ja siis kaikki toisistaan erillisiä juttuja. Koska eka leikkaus tapahtui joitain vuosia liian myöhään ja nyrkinkokoinen möykky oli ehtinyt painaa selkärankaa vasten liian kauan ja jätti jälkeensä hermovaurion, otettiin aikalisä ja siirrettiin toinen, kiireetön leikkaus syksyyn. Se oli se leikkaus johon valitsin huolella "uuden" tekniikan jossa toipuminen on nopeinta ja kivuttominta ja jossa tunkeudutaan kropan sisään vähiten; ja se oli se leikkaus joka meni pieleen (sisäinen verenvuoto, revennyt vatsalihas) ja josta toipuminen kesti todella kauan. 

Nyt alkuvuodesta selvisi, että se kolmas leikkaus on välttämätön, ja postilaatikkoon tömähti jo kutsu tapaamaan leikkaavaa kirurgia. Sama heppu muuten, jonka tapasin viime leikkauksen komplikaatioiden huuruissa ensin Meikun päivystyksessä ja sitten heti perään Porvoon sairaalan sisätautiosastolla. Ja nyt tavataan taas. Ikään kuin HUS:issa ei muita lääkäreitä olisikaan. :-D

Eli nyt on taas se turhautunut olo, että treenaan ja yritän saada itseni kuntoon ja sitten taas operoidaan jotain ja on pitkä sairasloma edessä (nyt ei enää voi mennä mitään pieleen leikkauksessa, EI VOI) ja sitten on taas ihan pohjalla. Mutta kyllä tämän nyt vielä jaksaa, kolmesta leikkauksesta on puhuttu ja sen ajatuksen olen hyväksynyt jo vuosi sitten. Kaksi on takana, vika edessä eikä mikään iso operaatio. 

Takana on myös elämäni hirveimmät kaksi vuotta, joten tämä ei voi olla paha vuosi. Eikä ne menneet kaksi vuottakaan nyt niin kamalia olleet - pystyn sanomaan nyt, koska fyysisen kivun unohtaa niin hyvin kun sitä ei enää tunne. Kahteen viime vuoteen mahtui kuitenkin paljon hyvää ja hienoja saavutuksiakin: opiskelin itselleni uuden ammatin, vaikka valmistuinkin vasta puoli vuotta luokkatovereitani myöhemmin; sain sitä myöten myös alalta työpaikan josta tykkään todella paljon; läpäisin tasontarkastuksen ja kuntotestit päästäkseni ja pysyäkseni kansainvälisessä lähtövalmiudessa FRF-muodostelmassa; sain kisata SM-pronssia voittaneen joukkueen kapteenina; ja sain valmentaa MM-yksilökisoihin parivaljakkoa joka sijoittui upeasti sijalle 7; unohtamatta reppu selässä Sisiliassa kiertelyä viime kesänä; siinä monta huippua jotka melkein kaikki osui viime vuoteen jolloin olin todella todella kipeä ja kävin myös henkisesti melko syvällä pohjalla. 

Ja täytyy sanoa, että nyt, kun nuo kahden menneen vuoden kamalat kivut on jo unohtuneet, noista kauheista kahdesta vuodesta muistaa päällimmäisinä parhaat palat ja vain positiiviset jutut. :-) Ihmismieli on ihan mieletön unohtamaan ikävät ja selviytymään.   

On muuten jännää, miten pienikin lämpö ja auringonpaiste vaikuttaa mielialaan. Tänään töissä lämpötila kohosi iltapäivällä varmaankin ensimmäistä kertaa tänä vuonna yli kahdenkymmenen, kun aurinko lämmitti. Hetken aikaa muistui jo mieleen, että pitää alkaa pukeutua ohuempiin vaatteisiin töihin, lasisissa isoissa halleissa (kasvihuoneissa) kun ollaan. Ja tuli sellainen hyvä mieli, kun lämpö levisi kroppaan ja valo oli luonnonvaloa, aurinkoa eikä lampuista tulevaa valoa. 

Kun lähdin töistä illalla puoli yhdeksän aikaan, oli jo pimeää. Vaikkei minulla ollutkaan paksua takkia mukana kun päivällä lähtiessä oli ollut niin lämmin, niin silti ulkona ei ollut vastassa siperiankylmätuuli tai jäätävä huuru. Vielä kotimatkallakin oli jotenkin erityisen hyvä fiilisi. Mieletön kesän odotus. Kevään kaipuu. Kohta pitäisi jo saada sormet multaan pihalla ja kasvimaalla.

 

Ja tähän loppuun on pakko laittaa niitä parhaita ja lämpimimpiä muistoja viime vuodelta: pitkään haaveiltu reissu jonka toteutin viime kesänä ja jonka ajatuksin voimin jaksoin tsempata viime keväänä sekä koulun, työharjoittelut että sairastamisen. Ja kaikista parasta oli latautua Sisilian reppureissuun makaamalla ensin kaksi päivää Maltan sileillä rantakallioilla, jotka aurinko oli lämmittänyt kuin pattereiksi. 

...hieman oli riutunut tyyppi reissuun lähtiessä:

...ja kotiin tultaessa matka jatkuikin suoraan tippaan sairaalan, mutta sehän on vain hyvän reissun merkki, right? ;-)
Ihan paras reissu. Kiitos Maiju vielä kerran hyvistä muistoista.