Kotona ollaan. Lento sujui hyvin, saatiin taas molemmat takapenkit käyttöömme koneessa joten tilaa oli yllin kyllin. Reissukin sujui tavoitteiden mukaisesti eli mikään luu ei murtunut ja tulin suoraan kotiin, en sairaalan kautta. :-D

Nyt on reissattu ja kisattu suunnitelmien mukaan tai itse asiassa paljon enemmän: keväällä oli suunnitelmissa vain Maltan ja Sisilian reissu ja FRF-tasontarkastuksen kuntotesti eikä mitään muuta, mutta sen lisäksi tuli sitten käytyä vielä kisaamassa SM-joukkuekisassa ja valmentajana MM:issä. 

Kaikki suunnitellut ja suunnittelemattomatkin reissut on sujuneet ihan loistavasti ja kisamenestystäkin tuli kivasti: SM-pronssia itselle ja sitten MM-kisoissa valmennettava oli upeasti 13. sijalla kun osallistujia oli kyseisessä lajissa mukana kaikkialta maailmasta yhteensä 50 (maksimimäärä mitä kilpailuun otettiin mukaan per laji). 

Nyt alkaa sitten minulla paluu arkeen, tai siihen mitä se minun uusi arki nyt nykyään näyttää olevan. Kun syyskuussa kalenteri täyttyi reissuista ja kisoista, niin nyt tulevat kuukaudet kalenterimerkinnät on pääasiassa tutkimuksia ja lääkäri- ja sairaalakäyntejä ja sairaslomaa. Vähän niin kuin viime keväänä. Mutta toisaalta silloinhan sovittiin, että otetaan aikalisä ja kesäloma siihen väliin ja jatketaan näitä juttuja syksyllä. Ja nyt se kesä todella on ohi.

Kesän ja syksyn reissuissa on tehty paljon hyviä muistoja ja koettu todella makeita hetkiä ja nähty ja koettu monenlaista. Ehkä parasta on kuitenkin ollut että ne on oikeasti olleet irtiottoja arjesta ja olen onnistunut tuntemaan pystyväni vaikka mihin ja saavuttamaan tavoitteitani sen sijaan, että mielessä olisi jatkuvasti se, että olen rampautunut, luultavasti jossain määrin pysyvästi, ja se rajoittaa tekemisiä ja menemisiä liikaa. 

Itse asiassa mietin tänään päiväkävelyllä Möllin kanssa, että jos toipumiseen menee vuosia, niin sitten menee. Enää se ajatus ei niinkään ahdistanut tai itkettänyt tai harmittanut vaan se oli vain toteamus. 

 

photo blog13291_zps43a2459f.jpg photo blog13294_zpsca663be5.jpg photo blog13296_zpsa1c6998e.jpg

I went for an afternoon walk with Merlin today and found myself thinking that if it takes years for me to recover back to normal, that's what it will take. It didn't bug me, it didn't make me cry and it didn't frustrate me much anymore. It was rather just a mental statement of the situation. It seems I've pretty much accepted it.

And I'm grateful - every time I think about the massive tumor that was finally found last January, I feel grateful it wasn't cancer. Even if it was removed too late which left me crippled and even if the nerve damage will be permanent, I'm alive and doing mostly well and I don't have cancer. (As you can see, I'm not in pain the minute I write this, otherwise I wouldn't say such things even if it is true that nowadays, most of the time, this is how I feel ;-))