Viime tiistaina oli kolmas parkourtunti. Ihan ensin aina venytellään oikeastaan koko kroppa mutta erityisesti ranteet ja kämmenet ja nilkat. Sitten lämmittelyissä tehtiin pitkällä pehmeällä alustalla eri juttuja: hypittiin eteenpäin, mentiin sivuttaisia apinahyppelyitä ja rapukävelyä, rolleja, kissakävelyä yms kutakin alustan/seinustan pituus kerrallaan ja sitten jolkotettiin taas alustan alkuun.

 

Tehtiin myös yhdellä jalalla seisomista samalla kun katsetta siirrettiin oikealle, ylös, vasemmalle, ylös, oikealle tai katsottiin päätä liikuttaen alas-ylös-alas. Tämä oli todella haastava harjoitus minulle eikä oikein onnistunut, koska en pysty kylmiltään tuollaisiin juttuihin vaan syvät lihakset ja oikea jalkani toiminta pitää ensin herätellä ajatuksella - toki tuossa ne jo vähän alkoi heräillä, pikku hiljaa. Yritin siis kuitenkin ja tuo on itse asiassa tosi hyvä harjoitus ottaa mukaan vaikka kotiohjelmaani, mutta tosiaan vaatii ensin syvien lihasten ja kummankin raajan hallinnan perusteellisen herättelyn, että sitä pääsee keskittyneesti tekemään ja ajan kanssa.

 

Parkour-hommissa keskityttiin tällä kertaa korkeitten esteitten ylittämiseen ja seinäjuoksuun. Korkeitten esteitten ylittämisen tekniikkaa käytiin ensin läpi erilaisilla vähän matalammilla telineillä ja sitten kokeiltiin sellaista parimetristä isoa kuutiota jonka päälle olisi pitänyt päästä. Minä vaan en päässyt. Juoksin kerta toisensa jälkeen vauhdilla seinälle, yritin ponnistaa vasemmalla jalalla ja hypähtää oikea jalkapohja/päkiä seinää vasten ja polkaista silläkin ylöspäin, jotta olisin saanut kädet kunnolla kuution päälle ja siitä voinut ponnistaa ylös.

 

Ei vaan onnistunut. Kerta toisensa jälkeen tyssäsi siihen, että oikea jalka ei ehtinyt kääntyä ilmassa niin, että olisi kohdannut seinän jalkapohja (päkiä) edellä vaan pamahti seinään varpaitten yläpuoli edellä (tuli mustelmat isovarpaisiin). Pikku hiljaa tuli sellainen olo, että tässä sitä kerta toisensa jälkeen juoksee ja hyppää vauhdilla seinää päin, hullun hommaa ulkopuolisen silmin! Niin kuin teinkin. Koska en saanut askeltavaa jalkaa seinää vasten, en saanut kohdistettua vauhtia ja liikettä ylöspäin. Se siitä.

 

Laitettiin apuaskelma, sellainen pieni muutaman kymmenen sentin korkuinen laatikko noin metrin päähän ison kuution eteen ajatuksena astua sille ylös ponnistavalla jalalla ja loikata siitä toisen jalan päkiä edellä seinään ja jatkoponnistaa siitä ylös. Vauhtia ja menoksi. Tuumasin tosin sitä ennen hetken ja vaihdoin ponnistavaksi jalaksi oikean ja seinään astuvaksi jalaksi vasemman joka toimii suht normaalivauhdilla kun taas oikea jalka toimii sillä viiveellä. Nyt onnistui. Ei se vieläkään kauhean helppoa tai sulavaa menoa ollut, mutta onnistui ja pääsin loikkailemaan kuution päälle useamman kerran.

 

Kun apuaskelma poistettiin, homma jotenkin taas hajosi. Astuin nähdäkseni ponnistavalla jalalla liian lähelle seinämää enkä vain saanut toista jalkaa nostettua riittävän korkealle ennen kuin se osui seinään.

Voi että se otti päähän, kun ei onnistunut. Kaiken muun olen onnistunut tuolla tähän asti tekemään, mutta tuota en. Ei onnistunut ihan kaikki muutkaan, mutta silti, kyllä minun pitäisi onnistua.

 

Jälkeenpäin kun pohdin tuota hommaa niin uskoisin että iso ongelma oli, että ajattelin ns. hyppääväni seinään, kun ajatukseni olisi koko ajan pitänyt kohdistaa koko liike ja tavoite ylöspäin kuution päälle. Kun en nähnyt liikettä mielessäni oikein enkä tavoitteellisesti kohdistanut sitä oikeaan suuntaan, ei se olisi voinutkaan onnistua kuin tuurilla.

 

Kyllä kuulkaas söi naista kun minä tämän tajusin. Mielen hallinta ja ajatuksen voima ja mielikuvaharjoittelu: niin paljon kuin minä niiden voimasta ja merkityksestä puhun ja tiedän, niin tuolla en saa sitä toimimaan. Siis kaikista juuri minä, vaikea kuvitella.

 

Toisena harjoiteltiin seinäjuoksua. Ensin vain hypättiin askelen verran seinää vasten ja laskeuduttiin takaperin hypähtämällä alas, tarvittaessa pitää muistaa joustaa vaikka kyykkyyn asti alastuloissa niin ei ota selkään. Sitten otettiin kaksi juoksuaskelta seinää pitkin ylöspäin - tässäkin ajatukset ja koko liike pitäisi kohdistaa reippaasti seinän yläreunaan pääsemiseen. Kun alastulo eli laskeutuminen on opeteltu niin pitäisi vaan uskaltaa täysillä kohdistaa koko liike ja voima kohti sitä tavoitetta. Ehkä se alastulo sitten vielä jännittää takaraivossa sen verran, etten uskalla antaa mennä täysillä? Minun liikkeeni ei vielä suuntaudu täysillä kohti tavoitetta, siitä jää vielä puuttumaan paljon ns. pontta.

 

Lopuksi roikuttiin tangoissa kaksin käsin sillä aikaa kun toinen punnersi, koska ensi kerralla tehdään enemmän tankojuttuja kuulemma. Kun toinen ei jaksanut roikkua, vaihdettiin paikkoja ja tehtäviä. Maksimi roikkumisaika oli minuutin verran. Minä olin ihan pöyristynyt, että tuolla joutui punnertamaan lattialla (tai siis ylipäätään punnertamaan!). Kerrassaan pöyristyttävää, oikeasti. Pt Peten kanssa punnerran tankoa vasten ja sekin on jo tosi epämiellyttävää ja ihan inhokki, joten nämä oikeat lattiapunnerrukset tuli ihan järkytyksenä. :-D

 

Tasapainoilu ja kehonhallinta vaatii suurta keskittymistä. Sen olen huomannut ihan personal trainerin kanssa kahdestaankin treenatessa. Joskus jos menee huonosti, pt Pete huomauttaa: Keskity... Tai se kysyy 'Mitä tapahtui kuudennen toiston kohdalla?' kun se lähti hanskasta. Oliko ajatukset muualla, vai tuliko lihasväsymys, tasapaino lähti, keskittyminen hajosi vai mikä? Niitä on ihan hyvä pohtia välillä. Jos ongelma on omat ajatukset tai keskittyminen, niin siihen pitäisi olla helppo vaikuttaa.

 

Viime parkour-tunnin jälkeen en ollut niin kipeä kuin viikko sitten (jolloin oikeaa jalkaa sai istuessa tai autoa ajaessa nostaa käsin jos halusi siirtää sitä kun se oli niin kipeä ja joka askeleella vihlaisi mojovasti), mutta jokseenkin rampa kuitenkin. Olen viimeisten parin kuukauden aikana heräillyt öisin välillä todella koviin kantapääkipuihin, mikä on hyvin kiusallista ja tuskallista kun minun nukkuminen ei muutenkaan ole erityisen helppoa.

 

Pt Pete sanoi, että hän voisi vähän katsoa niitä kantapäitä, mikä on rohkea ehdotus koska en usko, että hän on käynyt samoja nopean väistämisen kursseja kuin ortopedit joilla olen käynyt. Hipaisukin varpaisiin tai jalkapohjaan niin tulee koivesta naamaan ja lujaa. Hyvin meni, kukaan ei loukkaantunut eikä kuulemma ole mitään hälyttävää. Tosin juuri nyt ei ollut erityisen kipeät kantapäät tietenkään.

 

Treenit pt Peten kanssa meni ihan hyvin siihen nähden, että parkour oli ollut toissapäivänä ja kroppa oli vielä vähän krempoissa siitä. Peteä on kiinnostanut mitä me parkourissa tehdään ja miten, joten olen sille tietenkin vuodattanut tuon viime kerran epäonnistumisen joka otti aivoon ihan sikana. Se ehkä tuntee minua jo sen verran, että tietää miten paljon minua harmittaa, jos en pysty johonkin mihin muut pystyy ja mihin minun pitäisi mielestäni pystyä.

 

On hyvä tuntea epäonnistumisen tunteita, niin osaa taas nauttia täysillä onnistumisista”. No joo. Hmm. Ja sitten naamatusten se latasi taas ne faktat, jotka minun ilmeisesti pitää aina välillä kuulla: hermovauriot paranee hitaasti (jos lainkaan), siihen menee vuosia ja kukaan ei tiedä mikä minun tulevaisuus on, hermokivut on tällaisia ne äityy kun ärsytetään, ja eihän me olla täällä vielä edes edetty mihinkään hyppimisiin tai askelluksiin.

 

Niinhän se on, ei pidä verrata itseään muihin vaan kaikessa fyysisessä mitä minä teen on kyse oikeasti vain minun itseni voittamisesta. Erityisesti minä en voi verrata itseäni muihin, jos muilla on normaalivauhtia reagoivat raajat. :-D Minun pitäisi verrata itseäni siihen, mitä minä olin vuosi sitten, kaksi vuotta sitten ja kipujen osalta kolme tai viisi tai kuusi vuotta sitten.

 

Parin kurkkukipuisen aamun jälkeen koitti perjantai-aamu ja niin mieletön veitsi syvällä kurkussa, että onkohan minulla koskaan ollut niin kipeä kurkku – onneksi oli vapaapäivä jonka lepäilin. Ei auttanut, lauantaina olin kurkkukivun lisäksi kuumeessa ja ääni katosi hiljalleen. Tänäänkin on vielä ollut lämpöä. Jouduin hakemaan sairaslomatodistuksen töitä varten Porvoon sairaalan päivystyksestä näin viikonloppuna. Älytön matka lähteä hakemaan vaikka kovassa kuumeessa. Influenssaepidemian myötä kaikki kuume-flunssa-potilaat saa heti päivystyksen ovella hengityssuojaimen päälleen.

 

Onnea on neljä pulleamahaista ja hyväntuulista 3,5-viikkoista nassukkaa pentulaatikossa. Toissayönä urospentu tuli laatikosta kaksi kertaa ulos Miina-äitikoiran luo. Korotuskappale pentulaatikon ovensuussa pitää pennut taas siellä missä halutaan. Pari kertaa päivässä pennut tulee tassuttelemaan pentulaatikon ulkopuolelle, maistelevat kiinteää ruokaa ja ihmettelevät maailmaa.

 

photo blog2540_zpsjwdzquyr.jpg

Onnea on maata hetki selällään pienten koiranpentujen hyöriessä ympärillä,

photo blog2543_zpsntghpc8e.jpg

tuntea silkinpehmeät kuonokarvat poskella

photo blog2545_zpshqxlkfyr.jpg

nuuskutus ja lutsutus suupielessä, silmäkulmassa

photo blog2546_zpsscjpdo0z.jpg

ja tuhina korvassa. Hyvää ystävänpäivää!