On kulunut vuosi siitä, kun minulle näytettiin tällainen kuva:

b2-9.jpg

Silmät suurina katselin sitä, ei kai kenenkään kropassa kuuluisi olla tuollaista palloa, joka on noin kolmannes koko kropan leveydestä?

a2-9.jpg

Ja siitä alkoi kiire. Kiire tutkimuksiin, kokeisiin, ultraan, erilaisille spesialisteille. Ja minä tiesin vihdoinkin, miksi minua sattui niin paljon. Harmi vain, että se pallo löytyi pari vuotta liian myöhään ja harmi vain, että minun kipuja ei otettu vakavasti ennen kuin leikkauksen jälkeen ihmeteltiin, miksei olo helpottanutkaan. 

Muistan kuinka olin kotona leikkauksen jälkeen, lepäsin sohvalla viltin alla ja puudutusaineitten vaikutus alkoi lähteä pois. Ja minua alkoi taas sattua. Muistan sen epäuskoisen olon, kun kivut ei jääneetkään leikkauspöydälle. 

Yksi lääkäri sanoi ennusteesta viime syksynä: "Sittenkin kun on kulunut kolme vuotta leikkauksesta, voidaan sanoa, että on kulunut vasta kolme vuotta. Ja viiden vuoden kuluttua on kulunut vasta viisi vuotta."
Tällaisia minä olen ajatellut tässä viime aikoina. En minä näitä asioita päivät pitkät mielessäni pyörittele; nyt varmaan enemmän koska on "vuosipäivä" ja koska viime aikoina on tullut joulutauon jälkeen taas käytyä näitä asioita läpi lääkärien kanssa ja olen rampannut verikokeissa (kadonneiden valkosolujen metsästys) ja tutkimuksissa. 

En minä halua rypeä itsesäälissä enkä valittaa tai ruikuttaa koko ajan. Minullahan on asiat todella hyvin, minulla ei ollut syöpää, ja olen elossa. Tiesittekö muuten, että pienikin hyväntuulinen kivuton ja onnellinen hetki korvaa kokonaisen viikon tuskat? Helposti.