Tuossa muutama viikko sitten tuli tänkapå-tilanne kipulääkkeitten kanssa. Vähän niin kuin pattitilanne. Pohdin asiaa kovasti, pyörittelin sitä päässäni monelta kantilta mutta en löytänyt siihen ratkaisua. Ja juuri silloin piti päättää, mitä nyt ja mitä jatkossa. Pohdin sitä tuntikausia ja järki sanoi yhtä mutta myös toista.

Tajusin, että minun pitää puhua asiasta ääneen jonkun kanssa. Jonkun sellaisen, joka tietää tilanteen ja tajuaa asian eikä kauhistele tai saarnaa. Sellaisen, joka on ns. sisäpiirissä mutta ei ajattelisi asiaa liikaa tunteella.

Minun tuuria on tietenkin, että tällainen paniikkipuhelun tarve tulee sunnuntai-iltana, jolloin ei oikein voi häiritä tai tavoittaa ketä tahansa, kuten esimerkiksi hoitavaa lääkäriä. Aikani emmittyäni päädyin lähettämään sähköpostin, jossa kyselin voisinko soittaa. Meni puolisen tuntia ja tämä henkilö soitti minulle. 

Valintani oli oikea: pt Pete ei kauhistellut eikä saarnannut, totesi tyynesti mikä tilanne on ja vakuutti etten ole ensimmäinen ihminen vastaavassa tilanteessa (omassa surkeudessani en ollut tullut tuota ajatelleeksikaan, oikeasti :-D - ja se oli ihan tosi tärkeää kuulla) ja että kipuklinikka on sitä varten, että siellä säädetään lääkitykset kohdalleen ja tehdään suunnitelmat, ei minun pidä yksin niitä tehdä. 

Selväähän se oli kun joku muu sen sanoi ääneen. Kiitos. :-)
Piti vain nöyrtyä tilanteeseen ja jatkaa samaa rataa ja popsia pillereitä ja odottaa, että joku pätevä suunnittelee minun kipulääkityskombinaation uudelleen. 

Kävin vime viikolla fysiatrilla, joka oli samaa mieltä ja laittoi paperit kipuklinikalle. Nyt sitten odotellaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Peukut pystyyn että pääsisin sinne.