Jos joku ei tiedä hermoratatutkimuksessa tapahtuu, niin siinä laitetaan anturit kiinni ihoon ja sitten johdetaan toisesta kohtaa sähköä ja mittaillaan miten sähkö kulkee ja mitä tapahtuu. Osa sähköimpulsseista on ihan pieniä, tuskin havaittavia, ja osa on sitten sellaisia kunnon täräyksiä niin, että käsi tai jalka heilahtaa voimakkaasti. Vähän niin kuin löisi kyynärpään pöydänkulmaan, mutta monessa eri paikassa kehoa. Välillä tökkäistään voimalla piikki pystyyn lihakseen ja käytetään sitä lihasta voimakkaasti esim. nostamalla jalkaa niin, että tohtori painaa vastaan ja mittaillaan samalla, mitä tapahtuu. Noin niin kuin maallikon silmin tuo on se, mitä siellä tapahtuu.

Ja se sattuu ja tuntuu tosi ikävältä ja ärsyttävältä ja kestää tosi pitkään. Eniten sattui jotkut sähköiskut, ne sai huutamaan kirosanoja ihan spontaanisti, sille ei vaan voinut mitään. :-D Toiseksi eniten sattui niitten neulojen tuikkaisu paikalleen. Tuli ihan sellainen olo, että tässä minua nyt seivästetään. Tai että olisin tikkataulu. Ei ollut mitään akupunktioneuloja siis.

Minulla oli kaksi lähetettä tähän tutkimukseen: toinen ortopedilta ja toinen fysiatrilta. Ortopedi ei uskonut kasvaimen tekemän hermovaurion mahdollisuuteen, fysiatri uskoi. Kumpaankin tutkimukseen tuli sattumalta kutsu eiliselle: toinen iltapäivälle Porvooseen ja toinen alkuiltaan Helsinkiin.

Ensin sähkötettiin Porvoossa oikeaa jalkaa. Tuskan hiki valui. Vanha tohtorisetä oli oikein ystävällinen ja lempeä eikä ottanut henkilökohtaisesti satunnaisia sadattelujani. Tuossa huoneessa on varmaan kuultu ihan hirveä määrä kirosanoja!
- No niin, tämä oli tässä, hyvä on, tohtori sanoi ja irrotti anturit ja kääntyi naputtelemaan tietokonetta.
Minä nousin ylös ja aloin vetää housuja jalkaan.
- Mihin sinä oikein olet menossa? Tohtori kääntyi ympäri koneelta. - Älä nyt kesken lähde pois.
Nolona palasin takaisin tutkimuspöydälle. Sitten alkoi seivästys ja tuskanhiki vaan valui. 

- No niin, oikein hyvin meni, tohtori sanoi, irrotti läpät ja kääntyi naputtelemaan konettaan. Minä nousin ylös ja olin juuri kurottamassa vaatteitani, kun tohtori sanoi: - Äläpäs karkaa mihinkään. Tämä on ihan kesken vielä.

Kidutus jatkui vasemman jalan kanssa mutta ns. light-versiona edelliseen. Tohtori irrotti läpät ja sanoi: - Kyllä minun tekisi mieli soittaa sinne Meilahteen ja kysyä, että miksi sinun pitää mennä sinne. Kun nyt kerran olet jo täällä, niin voihan sen toisenkin tutkimuksen tehdä täällä. Minun täytyy kyllä ottaa kaksi muuta potilasta väliin, mutta sen jälkeen.

Peukutin tätä suunnitelmaa ihan todella paljon, koska en halunnut lähteä ajamaan tukka putkella Porvoosta Helsingin keskustaan. Lääkäri soitti ja selvisi, että homma kyllä onnistuisi, mutta hän ei millään löytänyt verkosta minun lähetettä siihen toiseen tutkimukseen, koska minä en ymmärrä näistä tietokoneohjelmista, hoitajat tuovat minulle lähetteet aina paperilla. Ja sitten kesken puhelun:
- Käypä takaisin maate vaan siihen. Ei kun minä puhuin potilaalle, hän oli lähdössä kesken pois.

Uskomatonta kyllä, se homma vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. Siinä meni yli tunti. Ja se tohtori ei missään vaiheessa tajunnut, että hän antoi aina itse ymmärtää, että homma oli valmis sanomalla jonkin ”tämä oli tässä” -tokaisun. Minä olin ihan tosi monta kertaa lähdössä siitä pois koska luulin vilpittömästi että tuli valmista, mutta aina se vaan jatkui. Niin paljon kuin ottikin hermoon ja sattui niin nauratti itseäkin se homma. Kun se sitten vihdoin tuntui oikeasti loppuneen (ei mitenkään eri tavalla kuin kaikki aiemmat väärin ymmärtämäni ”tämä oli tässä” -lausahdukset), niin varmistin oikein kahteen kertaan, että nytkö minä todella voin nousta ylös ja laittaa vaatteet päälle ja lähteä.

Lähdin oikea jalka kankusta kantapäähän rei'itettynä Porvooseen syömään ja palasin sen jälkeen takaisin sairaalalle. Nyt tutkittiin molemmat kädet. 
- Kyllähän se on vähän liikaa, että samana päivänä tehdään kaikki raajat, vanha tohtorisetä sanoi empaattisesti. - Miten sinä sen kestät?
Mietin hetken ja totesin sitten mielessäni, että kaikki riippuu siitä, mihin sitä vertaa. - Kun ajattelee alkuvuotta, niin on todella paljon asioita, jotka ei itse asiassa tunnu yhtään missään.

Mutta silti, voi että otti hermoon monta kertaa taas, ihan kirjaimellisesti! Kädet vippasi miten sattuu sähköiskuista ja tuntui ihan siltä kuin olisin ollut tikkataulu. Jösses miten epämiellyttävää. Jossain vaiheessa sanoin, että tämä olisi kyllä tosi hyvä kidutuskeino, minä ainakin kertoisin totuuden ja ihan mitä vaan kiduttaja haluaisi kuulla.
- Juu niinhän sitä käytetäänkin - , lääkäri sanoi ja vaikeni sitten.

Tuli puhetta vielä jalkojen oireilusta ja kun kävi ilmi, että viime syksynä pari kertaa alta mennyt ja kaatumiseen johtanut toimimaton jalka olikin vasen jalka eikä nyt särkevä oikea jalka, tohtori rypisti otsaansa ja totesi, että kyllä sekin pitää sitten tutkia, vaikkei sitä pyydettykään. 

Minun täytyykin vaihtaa nyt taas tähän isompaan neulaan, lääkäri sanoi eikä se yhtään auttanut asiaa.

Ei muuta kuin paita päälle ja housut pois ja sama jumppa, paini ja puhkominen alkoi uudestaan. Ja koska selkäänkin sattuu, niin toki sekin piti tarkistaa. En ole koskaan, koskaan kiroillut niin spontaanisti niin paljon muutaman tunnin aikana kuin eilen. 

Siis oikeasti. Yli KAKSI JA PUOLI TUNTIA sähköiskuja ja piikitystä. Miksei kukaan kaveri varottanut etukäteen, että se on tällaista?? (Useamman tarjoama Pelkäsin että et olisi mennyt sinne jos olisit tiennyt ei ole pätevä syy, totta kai olisi mennyt mutta paremmin valmistautuneena!)

- Näitä piikityskohtia voi nyt sitten jomottaa muutaman päivän, sanoi tohtorisetä lohduttavasti lähtiessäni joka kohtaa ontuen ja kaikki raajat ja selkä puhkottuina autolle päin. Kello kävi jo seitsemää illalla.

Lopputulos kaikesta oli, että onhan siellä hermovaurio. Kasvain ehti painaa hermoja niin kauan, että siitä jäi vaurio jota on siellä vielä nyt kaksi kuukautta kasvaimen poiston jälkeenkin. Voi paskan paska. Kyllähän minä sen tiesin ja tunsin että se on siellä, joka kerta kun ajan autoa puren hammasta koska tuska on ihan todella kova enkä voi vieläkään istua pitempiä aikoja. Mutta nyt kun se on ”todistettu” tieteellisesti, niin se vaan ottaa hetkellisesti todella koville. 

Etenkin, kun ei voi olla miettimättä, entä jos... Mitä jos olisin päässyt jatkotutkimuksiin ja magneettikuviin jo kolme vuotta sitten? Mitä jos ei aina vaan olisi lähetetty terveyskeskuksesta kotiin syömään Buranaa? Tai entä jos ortopedi olisi edes vuosi sitten, viime keväänä, tajunnut, osannut ajatella, että ei näin olemattomilla röntgenkuvissa näkyvillä muutoksilla voi aiheutua noin kovat jatkuvat kivut, että siellä täytyy olla jotain muuta? 

Oikeanpuoleinen issiaskipu alkoi viime kesäkuussa ja paheni pikku hiljaa loppuvuotta kohti, jolloin myös vasen puoli alkoi puutua ja meni pari kertaa alta. Alkuvuodesta oikean puolen oire etenikin sitten jo ihan hirmuista vauhtia, eron huomasi viikoissa, lopulta päivissä. Jos olisin päässyt magneettikuviin vuosi sitten keväällä, kaikelta tuolta olisi vältytty ja isoa hermovauriota tuskin olisi syntynyt. Ainakaan näin ei olisi nyt, jos olisin päässyt tutkimuksiin jo kolme vuotta sitten.

Ja kun ottaa huomioon, että kävin monta kertaa parin viime vuoden aikana lääkärissä valittamassa myös väsymystä ja vessassa ramppaamista, niin nekin olisi voineet johtaa jatkotutkimuksiin. Mutta ei, aina otettiin verikoe ja joskus myös virtsanäyte ja lähetettiin kotiin: ei löydy mitään vikaa. Voi kun joku olisi tajunnut laskea yhteen 1+1. Väsymys ja jatkuva vessassa ramppaaminen jäivät nimittäin kasvaimen myötä kertaheitolla leikkauspöydälle.

Voi kun lääkärit olisi tajunneet, että jos sama potilas palaa useamman vuoden sisällä useamman kerran takaisin valittaen samoja oireita, niin hänellä todennäköisesti on ihan oikeasti hätä eikä ratkaisu ole lähettää aina takaisin kotiin syömään Buranaa. Koska tähän lopputulokseen mihin nyt päädyttiin, tähän kipuun, ei auta mitkään maailman buranat. :-(