Varhain tänä aamuna oli ohjelmassa magneettikuvaus. Se on se, joka tehdään sellaisessa tuubissa, joka pitää kovaa ääntä. Ennakko-ohjeissa oli maininta, että voi tuoda oman CD:n mukaan kuunneltavaksi. Arvoin hetken mitä ottaisin, ajattelin ensin Sonata Arcticaa, joka on minulle sellaista voimamusaa, mutta päädyin sitten kuitenkin Keanen Hopes And Fears -levyyn, joka jo nimensäkin puolesta vastaa hyvin sitä fiilistä, mikä tässä on. Toiveet, että selviäisi miksi sattuu niin kauhean paljon aina vaan, mutta samalla pelko, ettei sille voi tehdä mitään tai että lääkärit keskittyy vaan issias-oireeseen eikä siihen, missä se pahapaha kipu oikeasti on.

On muuten kerrassaan hirmu ahdas se putki, jossa piti olla ihan liikkumatta. Ei tarvinnut paljon miettiä, mitä tehdä, jos vaikka nenää alkaisi kutittaa, koska ei siellä olisi kyllä mahtunut taivuttamaan kättä naamaan. Sai sinne putkeen toki mukaan jonkun paniikkinappulan, koska avunhuudot ei kuulemma välttämättä kuuluisi sieltä, mutta en kyllä tiedä mihin se nappula holahti siinä vaiheessa, kun musiikki kajahti kuulokkeisiin ja laite täräytti meikäläisen sinne putkeen sisälle. Eikä sen nyt sinänsä ollut väliksikään, kun ei minua tuollaiset jutut ahdista. Siinähän ei ole mitään todellista uhkaa vaan kaikki pelko ja ahdistus on oman pään sisällä, eli kyse on vain mielenhallinnasta.

Mutta ehkä ihmisiä sitten ahdistaa se yleisesti ottaen usein, koska hoitaja sanoi ainakin kolme kertaa, että laita nyt vaan silmät kiinni, kun aloin siirtyä sinne putkeen. Meinasin kysyä, että Öö, miksi? Mua kiinnostaa miltä täällä näyttää.

Se laite piti todella kovaa ääntä. Hämmästyttävää, että nykyteknologian aikana ei ole saatu kehitettyä ainakaan yleiseen käyttöön asti hiljaisempia magneettikuvauslaitteita! Keane ei tuottanut samanlaista nautintoa kuin yleensä, kun ei sitä kuullut kunnolla ja olisi tehnyt mieli huutaa, että Volaa lisää!, mutta en sitten viitsinyt kun ne olisi tietenkin luulleet, että nyt siellä putkessa on joku ahdistuspaniikkikohtaus, vaikka olisin vain halunnut kuunnella sitä musiikkia kovemmalla. 

Tutkimuksessa meni n. 20 minuuttia, ehdin kuunnella kolme biisiä ja sitten olin juuri torkahtanut ja alkanut nähdä jotain unta, kun se loppui. En ymmärrä, miten voin ongelmitta nukahtaa magneettikuvauksen meteliin, mutta en kotona omaan sänkyyn. Se on vaan jotenkin tosi nurinkurista.

Ensi perjantaina olisi sitten tulosten kuuleminen. Taas uusi lääkäri ja nyt jo ahdistaa. Jos se on taas joku vanha limainen ukko jolla on ihan omat intressinsä ”tutkimuksissa” ja hoitelee siinä sivussa myös itseään, niin minä en enää ikinä mene yhdenkään lääkärin tai kenenkään terveydenhuoltoalan ihmisen luokse vaan ihan sama miten kipeä olisin niin kärsin ja kidun koko loppuelämäni kotona. 

Putkesta päästyäni ajelin kouluun. Väsytti ihan tolkuttomasti ja tuntui, ettei ajatus kulkenut yhtään eikä kouluhommat jaksaneet innostaa tai edes kiinnostaa yhtään. Kolotti. Sinnittelin muutaman tunnin ja annoin sitten periksi. Mitä hyötyä istua ja nuokkua siellä tekemättä mitään kun voi ajaa kotiin kun ulkona on vielä hämärää mutta ei säkkipimeää, ottaa kipulääkettä, imuroida ja pestä Merlinin huoneen lattian ja pestä sitten koko koiran? Kyllähän siinä on paljon enemmän järkeä?