Kävin perjantaina ortopedilla kuulemassa magneettikuvien tulokset. Tuli hyvää ja huonoa uutista. Hyvä uutinen oli se, että lannerangasta ei löytynyt mitään vikaa, ja ylipäätään kuulemma kroppa on tosi hyvässä kunnossa ja näkee että on treenattu. Huonoa tässä on se, että ei löytynyt selitystä oireille ja kivuille. Autossa voi nyt istua 20 minuuttia ja sitten on jo todella tuskaista.

Ortopedi halusi ihan tutkiakin. Taivutteli jalkoja ja sitten kopsutteli sellaisella kumivasaralla polviin ja nilkkoihin ja huudahti: 
- Oho! Siis miten nää nyt näin menee? (kops, kops)
- Öö... niin miten?
- No tälleen! (kops, kops)
- Siis miten? (hei pölvästi, mä makaan tässä selällään enkä mitenkään voi nähdä, mitä nilkoissa tapahtuu!)
- No väpättää ja vapisee (kops, kops). Onko kukaan koskaan sanonut, että sulla on ylivilkkaat refleksit? (kops, kops)

Öö... ei. Kellekään ei ole koskaan tullut mieleenkään yhdistää sanaa ”ylivilkas” mihinkään osaan tai ominaisuuteen minussa. Tosin ei nyt ihan äkkiä tule myöskään mieleen yhtä innokasta kopsuttelijaa.
Sitten se ortopedi huokaisi, päästi irti kintuistani ja meni kaivamaan laatikosta sellaisen teräväpäisen tikun ja mutisi jotain siis tämä ei kyllä ole miellyttävää meille kummallekaan mutta pakko se on tehdä.

Minun jalkapohjat on pyhät ja kutisee ihan hirveän helposti ja niihin ei pidä kenenkään koskeman, IKINÄ – ja niin vaan se ortopedi meni ihan varoittamatta raapaisemaan sillä terävällä tikulla minun paljaaseen jalkapohjaan! Miesparka olisi tarvinnut sellaisen amerikkalaisen jalkapalloilijan suojavarustuksen, kun meikäläinen huitaisi automaattireaktiona koivella korkealle ja kovaa (ja taisin antaa jotain verbaalista palautetta myös samalla). Mutta ilmeisesti ortopedien koulutukseen kuuluu myös ”nopeiden väistöliikkeiden intensiivikurssi”, koska mitään suurta vahinkoa ei ihme kyllä päässyt tapahtumaan. 

Ja uskomatonta kyllä, sama toistui vielä kaksi kertaa kummallakin jalalla ennen kuin se sanoi, että voitko olla tekemättä tuota, pitäisi pitää jalka liikkumatta paikallaan. Siinä oli samassa huoneessa kuulkaas oikein kaksi varsinaista kommunikaatiokyvyn kukkasta! :-D
No lopputulos oli, että pitää mennä uudestaan sinne tuubiin ja kuvataan vielä lisää.

Kun tutkimukset oli tehty ja istuttiin taas turvallisesti kukin tuolillaan, kertoi ortopedi, että magneettikuvissa näkyi, että minulla on sappirakko täynnä sappikiviä. Oivallus – no se selittää ne kauheat useamman tunnin kestävät vatsakipukohtaukset, joita minulla on ollut satunnaisesti pitkän aikaa. Eipä ole tullut mieleenkään tällaista selitystä niille – ei lääkäreillekään, joille olen asiasta kertonut. On epäilty keliakiaa ja vain sivuutettu asia. Ei muuta kuin koko sappirakko pois, niin asia on hoidettu. Tämä oli siis hyvä uutinen.

Mutta ylipäätään minulle ei ollut tullut mieleenkään, että magneettitutkimuksessa näkyisi kaikkea muutakin kuin vain selkäranka. Vaikka tietenkin siinä näkyy koko kroppa kuvatulta osin. Pohdin tätä ja sappikiviasiaa vielä kun ortopedi sanoi, että minulla on myös jotakin munasarjassa.
- Anteeksi mitä?

Minulla löi hetken aikaa ihan tyhjää - miksi ortopedi puhui minulle munasarjoista? Ortopedi lätkäisi pöydälle printin magneettikuvasta, jossa näkyi pyöreähkö pallo lantiossa. Kuva on sivukuva lantiosta, ja se pallo on kuvassa melkein kolmannes kropan läpimitasta. Vou. Siis toi? kysyin ja osoitin tyhmänä sormella palloa. Sehän on ihan valtava. Toiseen paperiin oli korostettu keltaisella yliviivauskynällä kehotus mennä välittömästi jatkotutkimuksiin.
- Voin kirjoittaa sinulle lähetteen, mutta pitää olla aika kylmähermoinen, että jää sitä odottelemaan, sanoi ortopedi. - Mene heti yksityiselle.

Tämä ortopedi on myös käynyt jonkun taktisen toiminnan kurssin. Se tiesi, että jos olisi kertonut tämän heti alkuunsa, en olisi kuullut enää mitään sen jälkeen. Päässä löi tyhjää. Mikä helvetti se möntti mahassa oikein on? Kysta? Kasvain? Syöpä?? Ajoin kotiin hämmentyneenä, kauhuissani, ihan pöllämystyneenä. 

Google kertoi, että munasarjoissa esiintyy paljon harmittomia pienehköjä nestetäyteisiä kystia, jotka tulee ja menee itsestään. Kuvan perusteella minulla ei ole sellaista. Google kertoi myös, että munasarjan kasvaimista 95 % on hyvälaatuisia. Se kuulostaa hyvältä. Mutta kun sen kääntää niin, että yksi kahdestakymmenestä on pahanlaatuinen, se ei enää kuulosta yhtä hyvältä. Varasin ajan yksityiselle tiistaiksi. Siihen oli pirun pitkä aika.

Vietin lauantaipäivän Turussa koiranäyttelyssä. Matkalla sai hyvin purettua mieltä tästä aiheesta ystävän kanssa. Lauantai-iltana kotona uskalsin mennä peilin eteen ja nostaa paitaa. Ei näy mitään. Vedin vatsan sisään. Ei näy mitään. Kokeilin käsillä. Ei tunnu mitään. Mitä jos on tapahtunut virhe? Jos ei siellä olekaan mitään, ne oli jonkun muun kuvat?

Sunnuntaina piti olla treenipäivä Merlinin kanssa – hyvä homma, paljon muuta ajateltavaa taas. Piti mennä omalla autolla Hesaan ja treeneistä suoraan viemään auto takalasin vaihtoon ja saisin sieltä kaverilta kyydin kotiin. Kova pakkanen ja tuuli hajotti puuttuvaa takalasia peittävän muovin kun olin ajanut kolmanneksen matkasta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajella hiljaa pikkuteitä pitkin suoraan sinne lasifirmaan Tuusulaan. Kaverit oli jo treeneissä Helsingissä. Se siitä kivasta treenipäivästä sitten – olisinkin yksin koko päivän. Itku tuli jo saman tien. 

Lasifirman pihassa soitin taksin. Taksikeskuksesta vahvistettiin, että taksi tulee ihan heti. Laitoin autoni lukkoon, heitin repun selkään ja pudotin autonavaimet kiinni olevan lasiliikkeen postiluukusta. Oli ihan jäätävän kylmä ja tosi paha mieli. Mitä kylmempi tuli, sitä huonommaksi muuttui mieli ja olo. Yritin kävellä vähän edestakaisin tienvartta, että en jäätyisi pystyyn. Oli ihan mielettömän kylmä, ja taksi ei vain tullut. Odotin sitä todella kauan itku kurkussa ja ihan jäässä. Koko maailma oli hylännyt minut taksiautoja myöten.

Kun taksi vihdoin tuli, kuski vilkaisi minua kerran eikä uskaltanut puhua mitään koko matkan aikana kun pelkäsi, että alan parkua ihan täysillä. Autossa Merlin sulatti ensin lumikokkareet parrastaan pieneksi lätäköksi vaihdekepin juureen ja painoi sitten päänsä syliini ja sanoi ihan hiljaa: Minä olen tässä
Merlin on ihan superhyvä näissä jutuissa.

Kotona painuin peiton alle sänkyyn ja itkin ja itkin ja tiesin ihan varmuudella, että koko maailma on kääntänyt selkänsä minulle. Nukuin tunnin verran ja heräsin ja itkin vielä vähän lisää. En muista, koska olisin viimeksi käynyt jossain niin syvällä. Tyyny oli litimärkä ja vessapaperia meni varmaan puoli rullaa. Annoin itselleni neljään asti aikaa olla sataprosenttisen surkea ja maailmanhylkäämä, sitten oli pakko lähteä koirien kanssa ulos että ehtisi vielä valoisaan aikaan metsään ja sieltä pois. Menin nukkumaan seitsemältä illalla. Heräsin kolmelta yöllä ja aloin miettiä tiistaista tutkimusta.

Meillä oli maanantaina ja tiistaina koulussa sidontaa ja tämän viikon aihe on surukimput ja -laitteet. Onneksi muistin sen etukäteen. Analysoimme millaisia kimppuja tehdään minkäkin ikäisille vainajille jne. Oikein syväluotausta aiheesta. Lähdin maanantaina koulusta iltapäiväkahvilta, että ehtisin hakea auton lasiliikkeestä ennen kuin se menee kiinni. 

Ystävä tuli kyytiavuksi ja menimme syömään. Istuimme ravintolassa pitkän kaavan mukaan, ilman mitään kiirettä minnekään. Edellisen päivän mieletön sukellus pohjamutiin ja perusteellinen itsesäälissä rypeminen osasi nyt jo naurattaa. Ulvoin naurusta, kun sanoin ystävälle: ”Arvaa mitä me tehdään tällä viikolla koulussa?”. Ihana ironia ja tervehdyttävä huumori. Ihanaa, että jollain oli aikaa olla minun kanssani kun sitä tarvitsin. Ilta oli jo pitkällä kun tulin kotiin.

Seuraavana yönä uni ei tullut silmään vaan piehtaroin ja katselin kelloa ja luin kirjaa. Lopulta oli aamu ja voin nousta ylös. Koulussa kaikki meni hyvin ruokailuun asti. Ruokatunnilla ihmiset puhui niitä näitä ja minä mietin ihan muuta. Matkalla ruokalasta luokille otti hetken aikaa liian koville ja tuli itku. Pieni tiraus ja vähän tukea ystävältä <3 ja sain itseni ja ajatukset koottua taas ja jaksoin tehdä harjoitustöitä vielä pari tuntia. Sitten laitoin kimpsut ja kampsut kasaan ja lähdin kotiin ulkoiluttamaan hurtat ennen illan lääkärikäyntiä.

Ultrassa selvisi, että kyseessä on todennäköisesti sellainen hyvälaatuinen synnynnäinen munasarjakasvain, joka on ollut minulla aina, se on nyt vain kasvanut sen kokoiseksi, että alkaa vaivata. Jatkotutkimuksissa tämä vahvistetaan ja selvitetään milloin ja miten se poistetaan. 95 % näistä on hyvälaatuisia. Ystävä odotti tapaamista heti lääkärin jälkeen. Istuimme kahvilassa, uutiset oli periaatteessa hyviä mutta ei juhlatunnelman ylittäviä. Olin ihan mielettömän väsynyt ja tosi huonoa seuraa (voin kertoa, että tässä tilassa ei pidä yrittää antaa vertaistukea tai ”kannustavia” neuvoja ainakaan teini-ikäisen lapsen äidille :-D). 

Totesimme, että nyt pitää vain odottaa ja pureskella tämä asia ja hyväksyä tilanne ja uskoa hyviin todennäköisyyksiin. Enää ei ole hirveä kiire. Kasvain voi toki haljeta tai kiertyä itsensä ympäri ja mennä kuolioon, mutta kummassakin tapauksessa seurauksena on vain valtava kipu ja päätyminen piipaa-autolla leikkauspöydälle, jonne joka tapauksessa on suunta. Ja jos niin käy niin ehkä ne sitten voisi ottaa sen sappirakonkin samalla kertaa pois??


photo blogPICT1142_zps987e4486.jpg


P.S. Kiitos Satu, Maiju, Nea ja Heli <3