Keravalla järjestettiin ”kinkunsulatusjumppa naisille”. :-D Ajattelin, että voisin kerrankin mennä tuollaiseen vedettyyn jumppaan. Huonosti ajateltu, oli aika tuskaa.

Houkuttelin vielä kaverinkin mukaan (ystäväparka!). Ollaan käyty tämän ystävän kanssa joskus aiemminkin yhdessä jossain vedetyssä jumpassa, muistaakseni peräti zumbassa, mutta siitä oli jo kulunut aikaa sen verran, että olimme kai kumpikin unohtaneet, miksei tuo harrastus jatkunut yhdessä. (Kaverin omin sanoin: Kaikkea ei vaan tarvitse tehdä kaikkien kanssa.) 

Siis minähän olen ihminen, jolla ei ole minkäänlaista rytmitajua ja joka hakee matemaattisia kaavoja kaikesta ympäristössään. Tälle minun kaverillekaan ei ole annettu mitään mieletöntä musikaalisuuden tai rytmitajun lahjaa, mutta hän viis veisaa siitä, tekeekö oikein tai rytmissä, pääasia, että liike jatkuu, mikä on ihan huippuhienoa ja ihailtavaa (ja myös pointtina esim. zumbassa). Mutta minusta se on vaan myös ihan hulvattoman hauskan näköistä! Minä en yhtään muistanut tätä, kun pyysin juuri tätä kaveria mukaan jumppaan, eikä hän muistanut sitä, että minä en pysty olemaan huvittumatta ja vähän hirnumattakin asialle. :-D

Heti jumpan aluksi iski mieletön uskottavuusongelma, kun jumpan vetäjä oli pullukka rouva, joka oli sen näköinen, ettei jaksaisi vetää tehokasta jumppaa tunnin ajan. Niin kuin ei jaksanutkaan. Neuvoi ja näytti kyllä liikkeet, mutta huili, joi vettä ja huuteli kannustushuutoja ehkä puolet ajasta. Se on ongelma minulle, koska kuten mainittua minulla ei ole sitä rytmitajua enkä osaa ennestään monenlaisia askelkuvioita, joten ohjaajan pitäisi näyttää koko ajan mallia, että pysyisin mukana. Ja erityisen tärkeää minulle olisi, että se ohjaaja laskee ääneen askelia yms ja kertoo montako toistoa mitäkin juttua tehdään, eikä vaihda liikettä lennosta aina 2-3 toiston jälkeen.

Kaikki muut jumppaajat paitsi me kaverin kanssa varmaankin oli jotain vakkarijumppaajia ko. lafkassa ja ko. ohjaajalla, koska ei voi olla niin, että he kaikki oppivat askelkuviot ja niitten vaihtelut hetkessä ja me kaverin kanssa oltiin ainoat jotka ei olisi niitä oppineet. 
Nyt homma nimittäin meni silleen, että muut teki oikein, kaveri teki reippaasti ihan omia kuvioita ja omiin suuntiinsa aina kun tippui kärryiltä, ja minä seisoin vähän väliä liikkumatta ja tuijotin jotain edessäni olevaa jumppaajaa ja laskin mielessäni montako askelta ja toistoa hän tekee ja missä kulmassa kääntyy ja miten paljon etenee mihinkin suuntaan, koska minun mielestäni jos ei tehdä oikein ei tehdä ollenkaan, ja kun pääsin kärryille näistä ko. liikkeen matemaattisista arvoista, pystyin toistamaan liikkeet ja askelkuviot perässä. 

Ei ollut helppoa, ei, ei edes vaikka samaa rataa jatkettiin vähintään 15-20 minuuttia putkeen. Itse asiassa se juuri alkoi jo ärsyttää, olisi pitänyt olla jotain vaihtelua välillä. Kun sama vaan jatkui ja jatkui, niin kaveri mulkaisi minua välillä jo niin pahasti, että kun jumppa vihdoin ja viimein loppui, minä sanoin heti silmät suurina ääneen sen itsestäänselvyyden: Sua ei enää koskaan saa tänne.
Ja hei, en minäkään enää koskaan mene kyseisen vetäjän jumppaan!

Minä ilmeisesti hihittelin vähän liikaa koko hommalle (mutta se oli ihan vilpitöntä iloa), koska kotimatkalla tuli aika selväksi, että nyt kyllä vähän aikaa taas muistetaan, että näitä juttuja me ei harrasteta yhdessä. :-D 

Mutta täytyy mainita, että menomatkalla jumppaan se olin kyllä minä, joka joutui aikamoisen ihmettelyn ja ryöpytyksen kohteeksi. Kerroin kaverille, että ensi viikolle pt:n kanssa sovittu kuntopyörätesti on alkanut epäilyttää tosi paljon ja on jo käynyt mielessä että teen oharit ja avauduin ihan tosi rehellisesti kaikista syistä, miksi. Totta kai hyvän ystävän kuuluukin sanoa asioista suoraan, mutta jösses että tulikin sellainen varmaan 10 minuutin kiivas ja pöyristynyt tuuletus ja palaute siitä kuinka älyttömiä nämä minun hyvät syyt kuulemma on. Tuli ainakin ihan tosi selväksi se, että ystäväni tuntee kyllä monia ”onnettomia nysväke-ihmisiä jotka ei sellaiseen pystyisi”, mutta minä en kuulemma lukeudu heihin.