Torstaina oli jännittävä ja ennalta ajatellen tosi epämiellyttävä päivä. Kasvaimen tarkat tutkimukset sellaisen oikein spesialistin toimesta - OPETUSAIKA. Minulle soittanut henkilö vakuutti tämän olevan ainoa mahdollisuus päästä kyseiselle ukolle, ja että hänelle todella kannattaisi mennä, joten oli sitten mentävä. Google kyllä vahvisti, että kyseessä on joku erikoismies, jolle yksityisellä puolella jonotetaan pitkään ja kalliisti. Tutkimusten jälkeen oli odottelua ja sitten aika hoidon suunnitteluun. Joskus tämä julkinen järjestelmä ihan yllättää! Että nämä pystyttiin järjestämään samaan paikkaan samalle päivälle oikein päin peräkkäin. Vou.

Arvata saattaa, että edellisenä yönä ei tullut uni silmään eikä aamulla maistunut ruoka. Hatunnosto niille kandeille, jotka olivat innoissaan seuraamassa tutkimustani. Katsoivat tiiviisti näyttöruutua jo ennen kuin siinä näkyi mitään osaa minusta ja sitten kun kasvain täytti koko ruudun (sen italialaisen professorin sanoin, ei minun) niin ne ihan liimaantui siihen kiinni eikä kukaan varmasti muistanut enää, että minä edes olin huoneessa. Ja muistivat sanoa "kiitos potilaalle" ennen kuin lähtivät. 

Vähän tuli sellainen House-fiilis, kun proffa tenttasi niiltä kandeilta mitä tässä nyt näkyy ja minkä perusteella voimme päätellä mitäkin juuri tästä kasvaimesta, ja kandit kysyivät minulta myös joitakin lisätietoja jotka selitti jälleen jotakin siitä, mitä ruudulla näkyi. Ne siis kävi vaan katsomassa minun tapauksen ja lähti sitten pois. Mahtoi olla jännä juttu.

Lopputulos oli, että kasvain on hyvälaatuinen mutta tosi iso. Harvinaisen iso, mutta on niitä vieläkin isompia nähty, sanoi italialainen professori. Se sijaitsee lantiossa keskellä ja oikealla puolella niin takana, että sitä ei pääse tunnustelemaan esim. vatsan läpi. Sijainti on sellainen, että 85 % näistä kasvaimista jää löytymättä palpoidessa. Proffan mielestä kasvain voisi aiheuttaa minun issias-tyyppiset oireet ja etenkin nämä päivä päivältä voimistuvat oikeaan jalkaan heijastuvat kivut. Ja kun se vie tilaa (on sellainen nyrkin kokoinen) niin jostainhan se tila on ns. otettava ja siksi minulla on tosi usein pissahätä.

Poishan se mötikkä on siis saatava. Seuraavan lääkärin vastaanotto oli myöhässä mutta onneksi olin saanut lainaan Satulta iPodin ja Keanen Hopes & Fears loi rentouttavan fiiliksen tunnin odotteluun. Pistin silmät kiinni ja siirryin pitkäksi aikaa ihan toiseen paikkaan.
Seuraava lääkäri totesi, että hänellä ei ole yhtään niin tarkat ja tehokkaat laitteet kuin italialaisella proffalla, mutta hänkin haluaa silti tutkia minut itse. Jösses! Juuri kun olin jo luullut, että tutkimukset on nyt vihdoin ohi! Ja hänkin totesi että juu, ei hänkään sitä kasvainta kopeloimalla koskaan löytäisi ellei tietäisi mistä sitä voisi edes yrittää etsiä. (Oliko se siis vain utelias??) Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kasvain ei voi selittää minun selkäkipuja yms. 

Hyvä uutinen on siis se, että nyt tiedetään mitä siellä on ja missä ja että se ei ole mitään pahaa. Syöpämarkkeritestinkin tulokset oli normaalit. Leikkaukseen pitäisi päästä huhtikuun loppuun mennessä. Se taas on hirmu pitkä aika odottaa, etenkin jos nämä oireet vaan koko ajan pahenee. :-( Mutta pääsin myös johonkin peruutuspaikkajonoon joten täytyy toivoa, että kävisi flaksi ja pääsisinkin veitsen alle todella pian. Yrittävät kuulemma ensisijaisesti operoida tähystämällä. Onneksi ei ole minun päänsärkyni pohtia, miten tähystämällä saa mahan kautta kaivettua ulos nyrkinkokoisen möntin jostain selkärangan vierestä. ;-) Ja ei - ehei! - sappirakkoa ei voida poistaa samalla kertaa.

Minulla on kyllä hyviä ystäviä. Yksi laittoi tsemppiviestin aamulla ja kertoi, että tulee paikalle sairaalaan heti jos vain pyydän. Toinen soitti lääkärikäyntien välissä. Kolmas toi minulle sen iPodin lainaan ladattuna suosikkilevylläni. Neljäs, samoja juttuja kokenut, soitti edellisenä päivänä myös vain tukeaan antaakseen. Ja eräs jonka kanssa ei oikeastaan juurikaan soitella, soitti edellisenä iltana vain kertoakseen, että ajattelee minua. Moni ei saa sitä tehdyksi. Kaikki nämä tuli NIIN tarpeeseen. Kiitos rakkaat. :-)

Tällä kertaa lääkärikäyntien jälkeen paikan päälle tupsahti Sampo, jonka kanssa mentiin syömään nepalilaista sapuskaa. Ihan vihjeenä voin kertoa, että jos ravintolan väki on ihan itse laittanut kulhon viereen lapun, jossa kerrotaan että chili on oikeasti todella voimakasta ja sitä tulisi varoa, niin se kannattaa ottaa tosissaan. Pienen pieni lusikan kärjellinenkin voi kirveltää ja polttaa suussa ihan kamalasti. Sampo oli eläytynyt tähän minun juttuun niin, että oli kuulemma oikein itkeä tirauttanut tuossa yhtenä iltana. Sampo (joka on siis naispuolinen rimppakinttu) on sellainen ihminen jonka kanssa ollaan koettu vaikka mitä teinivuosina (ei voi nyt kertoa että mitä kaikkea, koska meidän vanhemmat saattaa lukea tätä blogia). Kiitos seurasta ja tuesta rakas Sampo <3 ja jatketaan Firenzen reissun suunnittelua taas... 

Iltapäivällä oli vuorossa pikapiipahdus kotona ja ajatusten kirkastusta metsässä koirien kanssa. Oli vaikea tajuta, että 12 päivän myllerrys oli saatu sellaiseen päätökseen, että ei ole hätää. Illalla mentiin Satun ja Tuomon kanssa Circusiin katsomaan Sonata Arctricaa. Mieletön juttu, että se osui juuri tälle päivälle! :-) Fantastinen tapa päättää juuri tämä kauhea ja kuitenkin kauhean hyvä päivä. Kyseessä oli SA:n 15-vuotisjuhlakiertueen avajaisilta. Biisilistan puolesta oli kyllä paras SA:n keikka, jolla olen koskaan ollut - ja varmasti myös oman fiilikseni osalta ehdoton ykkönen.

Montakohan vuotta olen odottanut, että kuulisin White Pearl Black Oceansin livenä? Ja kaiken kruunasi In The Darkin eka liveveto ikinä. :-) Ihan huippua! Bändin miehistönvaihdos oli mennyt multa ihan ohi, ja tuijotin kyllä hetken aikaa hölmistyneenä lavalle noussutta neandertalilaista. Varsinainen pensaspeikko! Heh! :-D

Kotiinpaluu humpsahti arki-illaksi myöhäiseksi eikä yhtään huvittanut mennä aamulla kouluun... mutta ei auttanut, piti nousta ylös kun kello soi, koska piti taas mennä heti aamusta paikallisen terveyskeskuksen labraan. Ja kun kerran lähdin liikkeelle, niin samalla heräämisellähän minä menisin myös kouluun. Ja oli hyvä, että menin.

Olen puhunut koulussa tästä minun sairastelusta vain yhden luokkakaverin ja opettajani kanssa, mutta on siellä kuulemma useampi elänyt mukana vaikka ei ole mitään sanonut - ja sinänsä hyvä, ettei ole sanonut, koska on ollut itku kurkussa nyt kahden viikon aikana niin monta kertaa muutenkin ihan omien ajatusten kanssa, että se että on yrittänyt vaan keskittyä kunkin oppitunnin aiheeseen on auttanut paljon. Oli tosi kiva päästä nyt vielä näkemään ryhmäämme ennen viiden viikon etäjaksoa ja pystyä sanomaan ääneen, että nyt asiasta voi puhua, ja nyt kaikki on tavallaan okei. 

Eilen tuli sellainen jännä väsymys - kahden yön univelkojen lisäksi sellainen mielen väsymys. Kaksi viikkoa huolestuneena ja peloissaan väsyttää. Menin eilen illalla yrittämään nukkumista joskus seitsemän jälkeen illalla ja parista pitstopista huolimatta nukuin varmaan sen 9-10 tuntia vaikka oli todella aikainen herätys aamulla. Yhä väsyttää mutta ehkä se ensi viikolla tasaantuu. On myös sellainen tosi hyvä mieli, helpotus. Ja tämä hyvä mieli ei ihan hetkeen lähde eikä ihan pienistä jutuista. :-)

Nämä kolme pitkää työpäivää kun vielä jaksaa niin sitten kalenteri näyttää, että ei ole koulua eikä töitä. Enkä ajatellut buukata siihen viikkoon yhtään mitään. Kunhan lepään laakereillani hetken.


photo majkaPICT1183_zpse502b8b1.jpg


It has been very emotional 12 days since I found out I have a big mass / tumor in my pelvis. I really hit the bottom thinking it might be cancer. Lots of fearful thoughts about death. Examinations and tests. And then the resolution I'd fight it with all that I've got if it is cancer. I even imagined how I would look like bald or with a short hair and it was ok as long as I'd survive.

Finally on Thursday this week a specialist confirmed me it is a big (the size of a fist!) but benign tumor. Pheew! What a relief! It might even be that it explains some of the enormous pain I've experienced. Wrapped up the nerve-wrecking day in the most fantastic way: the opening gig of Sonata Arctica's 15th Anniversary Tour in Helsinki. A marvelous show with the most perfect set list! 

It seems I have some pretty amazing friends. Lots of comforting and 'thumbs up' messages. Phone calls. When I step out of the hospital door after some examinations there is a friend to go for a coffee with. Sometimes I wasn't the best company but I really think they didn't mind. ;-)