Viime vuonna itsenäisyyspäivänä kiiruhdettiin Helsingin keskustassa paikasta toiseen: meikkiin Leylalle, täydelliseen kampaukseen Vihreään kampaan, juhliin vss-museolle ja Linnaan. Tänä vuonna oli niinikään aikainen ylösnousu, ”pölyjen pyyhintä” Miklosista ja Merlinin ponnarin oikaisu, auton puhdistus lumesta ja liikkeellä oltiin jo heti kahdeksan jälkeen. Suuntana edustus itsenäisyyspäivän lipunnostoseremoniassa erään perinteikkään helsinkiläisen vpk:n tilaisuudessa. Helsingin pelastuskoirat ovat tehneet yhteistyötä tämän vpk:n kanssa jo vuosia ja tämä edustustilaisuus on aina merkittynä kalentereihin.

Luulin olevani ajoissa liikkeellä, mutta eipä se auttanut kun ajokeli oli aivan kamala. Kova lumisade, tienpinta jäässä ja päällä paksu kerros sohjoa, joka suuntasi auton milloin minnekin. Tuntui, että mikään jarrutusmatka ei riittänyt, kun pitoa ei vain ollut.

 

Ensimmäinen nokkakolari meinasi tapahtua heti pihasta pois päästyäni, kun ajoin tuon meidän mäen alas. Mutkasta tuli naapuri, joka tietenkin oletti, että pysähdyn mäkeen ja annan hänelle tietä, mutta eipä vaan auto pysähtynyt yrityksistä huolimatta. Olin varma, että se liukuu tien yli ojaan asti. Ei onneksi mennyt niin pitkäksi ja naapurikin tajusi pysäyttää oman autonsa kauemmas.

 

Ajokeli jatkui ihan hirveänä vielä Lahden moottoritielläkin (jonka rampista meinasin päätyä ulos tieltä Lidlin parkkipaikalle, kun ei auto vaan kääntynyt), jossa ajettiin pääasiassa kuuttakymppiä kiltisti jonossa. Kunnes tuli kehä III:n liittymä, jolloin sade muuttui vedeksi ja tienpinta täysin sulaksi ja hyväksi ajaa. Kyllä se vaan niin on, että kehä kolmosesta alkaa maaseutu ja siellä maalla oli eilen aamulla ihan hirveä keli. Kaupungissa ei mitään ongelmaa! Ehdin kuin ehdinkin juuri ajoissa paikalle.

 

Sokea ja vanha eläköitynyt pelastuskoira Miklos pääsi siis mukaan edustamaan tällä kertaa. Sen piti näyttää hyvää esimerkkiä nuorelle Merlinille, mutta en sitten tiedä kävikö niin. Vaikkei Miklos mitään enää näekään, niin sen nenä kyllä tiesi, että paikalla oli paljon sille tuttuja ihmisiä ja sen entisiä maalimiehiä, ja se olisi halunnut käydä moikkaamassa niitä kaikkia. Merlin puolestaan olisi halunnut vain leikkiä kaverinsa Alfan kanssa ja kosiskella vieressä istuvaa sievää snautserityttöä. Se ihan hyppelehti korkealle ilmaan välillä kun snautserityttö oli niin viehättävä (tunne oli, kuten niin usein käy, yksipuolinen).

 

Lipunnostoseremonian aikaan yritimme siis seistä ryhdikkäästi rivissä kun isommat ja pienemmät vkp:laiset marssivat paikalle tiukan käskytyksen ohjaamina. Itse lipunnosto salkoon on kunniatehtävä, joka lankeaa vuosittain kahdelle pienelle vpk:laiselle. Voin kuvitella, kuinka paljon sitä on etukäteen harjoiteltu ja miten paljon se jännittää, kun kaikki katsoo. Eikä tehtävä voi olla helppo, koska se ei juuri koskaan suju täydellisesti. Salkoon päätyy lippu, joka on mytyssä tai kiertynyt eikä aukea liehumaan uljaasti. En kyllä yhtään kadehdi lipunnostajia - kauheat paineet! Ja niin kävi tänäkin vuonna, että kun vpk:laiset käskytettiin jonossa marssimaan pois paikalta, käskytettiin yksi henkilö vielä korjaamaan lippua. Muut menivät kahvitilaisuuteen, jossa suoritetaan erinäisiä palkitsemisia samalla.

 

Mekin menimme kahvitilaisuuteen, vaikka ajatukseni livahtaa siinä välissä kotiin olisi ehkä ollut oikea. Kun olin ottanut hälyliivin ja takin pois päältä, huomasin nimittäin, että yksi (tärkeähkö) asia oli aamulla ennen lähtöä unohtunut: vaatteiden vaihto. Minulla oli vielä yöpuku päällä. Monilla muilla paikalla olleilla oli palokuntasut tai tummat puvut ja prenikat rinnassa.

 

Olin kyllä meikannut aamulla mutta sitten vetänyt päälle lunta ja vettä kestävät housut ja takin ja lähtenyt ulkoiluttamaan koiria, ja ajatuksissani sitten lähtenyt kokonaan niissä vaatteissa. Onneksi ei ollut mitään nallekuvioista pyjamaa sentään vaan ihan lämpöalusasu ja fleece. Heli lohdutti sanomalla, että ei kukaan voi tietää että se on minun yöasu, ja sitä paitsi onhan se sininen. No sepä se! Fleece oli kirkkaan turkoosi, väri, jota en ikinä käyttäisi julkisesti, ja tosi karvainen, eli olin varmaan harjannut Mikon se päällä.

 

Kahvitilaisuudessa eräs mies moikkasi minua ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää ohimennen. Kun palasin teekuppi kädessä pöytääni, Heli kysyi, tunnistinko kuka mies oli, kun et aina kaikkia tunnista. (Kiltisti sanottu, koska minä en ikinä huomaa tai tunnista ketään julkkiksia, silmäätekeviä tai muuten vaan ns. tärkeä tietää -ihmisiä.)

 

Vastasin, että tämä herran kyllä tunnistan, koska hän teki lähtemättömän vaikutuksen, kun tapasimme ensi kerran. Se oli syksyllä 2012 eli pian MM:ien jälkeen, paikka oli Rautatientori Helsingissä. Siellä oli joku pelastusalan tapahtuma, jossa olimme mukana. En tiedä kenen toimesta minun saapumista paikalle oli hänelle puffattu, mutta selvästi oli, koska siinä hän yhtäkkiä oli, viiden metrin päässä kädet levällään ja huusi: Majka!! ja kiiruhti juoksujalkaa ja nappasi minut syleilyynsä kuin vanhan kauan kadoksissa olleen ystävän. Seurasi innokas keskustelu lähinnä kisamatkastamme ja kun sitten jatkoimme omiin suuntiimme, oli pakko mennä kysymään yhdeltä tuttavalta, kuka tuo mies oli, koska meitä ei oltu esitelty lainkaan, ja selvästi vain toinen meistä tiesi kuka toinen on, koska minä en siis koskaan tiedä tai tunnista ketään. :-D No hän oli sellainen tärkeä tietää, ja itse asiassa varmasti myös hauska tuntea -henkilö koska vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä.

 

Tulee mieleen toinen vähän vastaava tapaus, kun 10 vuoden kirjeenvaihdon jälkeen tapasin ensimmäistä kertaa tsekkiläisen ystäväni. Mies tuli ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Suomeen minua tapaamaan ja mukana hänellä oli kaveri, joka ei puhunut lainkaan englantia. Ystäväni esitteli meidät ja minä ojensin käteni mutta siihen tarttumisen sijaan tuo vieras mies suuteloi minua muina miehinä suoraan suulle. Ei mitään kielen kanssa imuuttamista, mutta ei nyt myöskään vain mitään nimellistä kevyttä hipaisuakaan vaan ihan kunnon pusu.

 

Kun pääsimme enemmän sinuiksi toistemme kanssa otin asian puheeksi muutamaa päivää myöhemmin ystäväni kanssa. Kävi ilmi, että heidän kulttuurissa on hyvä tapa ja kohteliasta, että mies pussaa naista suoraan suulle esittelyn yhteydessä, jos nainen on hänestä viehättävä. Toki hän oli huomannut hämmästyneen reaktioni ja neuvonut sen jälkeen kaveriaan olemaan tekemättä sitä toiste tässä maassa!

 

Normaalina ns. peruspaskajäykkänä suomalaisena nuo molemmat kertomani tapaukset on kyllä olleet varmoja tapoja tehdä lähtemätön ensivaikutelma minuun. :-D

 

Tänä aamuna meillä oli maa kivasti pikkuisen valkoinen ja asteen verran pakkasta. Iltapäivällä lähden Histaan rämpimään metsään hälytysryhmän sisäiseen testiin tarkkailijaksi. Saas nähdä tuleeko kahden vai kuuden tunnin keikka.

 

photo blog7799_zps950ec150.jpg


Helsinki SAR dogs were present at an Independence Day flag raising ceremony yesterday morning. My old and blind retired SAR dog Miklos got to come along, too. Even if he couldn't see the people anymore his nose told him there were many old friends present! Merlin was mostly interested in trying to play with his Chodsky Pes friend Alfa or courting the schnauzer girl Harmi.

photo blog7797_zps54ea043f.jpg
Tuolla suunnassa on joku vanha tuttu! Sanoo Mikon nenä.

photo blog7800_zpsbaa53e87.jpg photo blog7802_zps11ca85ca.jpg