Monilla meistä on kaikenlaisia kammoja, kuten araknofobia tai korkean tai suljetun paikan kammo. Jostain syystä meidän luokalla on todella paljon ihmisiä, joilla on korkean paikan kammo. Osalla se on varmasti vain tietynlaista ylivarovaisuutta, mutta osalla ihan selkeä epärationaalinen kammo, joka estää heitä kiipeämästä vaikkapa tikkaille reilun metrin korkeuteen. Niinpä minä olen yleensä se, joka kiipeää katonrajaan kiinnittämään, irrottamaan tai säätämään jotakin. 

Luokkamme on nyt syksyllä hajaantunut pienryhmiin erilaisten ainevalintojen mukaan. Eräänä päivänä tapasimme porukalla ruokatunnilla ja kuulimme, että yhden aineen alla tehdään kartanon päärakennuksen joulukoristelua. Koska ruokatuntia oli vielä puolet jäljellä, lähdimme katsomaan, miltä päärakennuksella näytti. Siellä oli upea liki kymmenmetrinen havuköynnös, johon oli kiinnitetty valot, ja joka piti hilata korkean pääsisäänkäynnin yläpuolella olevalle parvekkeelle, josta se laskeutuisi kauniisti oven molemmin puolin.

Ihastelimme tuotosta porukalla kahden paikalla olleen tekijän esitellessä ideaansa meille. Ei mennyt kuin hetki kun kuului kysymys: - Onko täällä ketään, jolla ei olisi korkeanpaikankammoa?
Käteni nousi (ainoana) automaattisesti ja sitten vasta tajusin, että nyt muuten napsahti joku nakki. No se havuköynnös piti nostaa ylös parvekkeelle. Tytöillä oli kyllä välineet mukana, mutta ei uskallusta mennä parvekkeelle kurkkimaan sen reunalta alas. Miten sattuikaan, että tätä tehtävää tekemässä oli juuri ne kaksi luokkamme pahinta korkeanpaikankammoista!
Menimme heistä toisen kanssa sisäkautta toiseen kerrokseen ja minä menin parvekkeelle ja heitin köyden toisen pään alas, kaveri jäi parvekkeen ovelle visusti kumpikin jalka tukevasti rakennuksen sisäpuolella ja siitä ohjeisti (toki :-D) poispäin katsellen. 

Aloin hilata köynnöstä ylös ja se painoi todella paljon! Mitä korkeammalle sen nostin, sitä suuremmaksi paino kävi ja alkoi jo ottaa selkään. Sanoin kaverille ensin kohteliaan vihjaavasti, että hän voisi auttaa nostamisessa, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta – korkeintaan pientä käsien ojentelua siitä ovenraosta, mistä ei mihinkään yltänyt. Hetken päästä alkoi jo ottaa aivoon kun toinen vaan seisoo siinä takanani eikä tee mitään (ihansamamikäkammomukaon) ja kun paino alkoi olla liikaa, tiuskaisin jo tosi tiukasti, että voisit säkin nyt auttaa tässä! Kaveri näki, että olen pulassa ja alkoi kuin alkoikin nostaa köynnöstä kanssani ja kun hän keskittyi siihen täysin, niin hän tuli huomaamattaan seisomaan parvekkeelle ihan siihen reunallekin ja nosti siitä reippaasti laitteen ylös kanssani. Toki sitten möläytin vielä lopuksi, kun nosto oli tehty, että ihan hyvinhän säkin siinä reunalla pystyt seisomaan mikä oli ehkä turhaa ja aiheutti heti tilanteen tiedostamisen ja perääntymisen. :-D
Selvä tapaus – tuon ihmisen korkeanpaikankammo oli helposti hetkellisesti voitettavissa keskittymisellä ja mielen hallinnalla. 

Itselläni on jonkinasteinen araknofobia ja uusissa yöpymispaikoissa pitää aina tehdä hämähäkkitarkastus ennen nukkumaanmenoa (nykyään kevyt silmämääräinen tarkastus riittää). Maalle muuttamisen myötä tämä kammo on helpottanut suuresti ja hämpsyt saa pääosin olla rauhassa jos vaan lymyävät jossain omassa nurkassaan. 

Vuosi sitten yöllä nukkuessani silmäripsiini takertunut hämis tosin saa yhä negatiiviset vibat aikaan. En ehkä koskaan ole noussut sängystä yhtä nopeasti kuin silloin – tai itse asiassa ensin puoliunissani otin kädellä kutittavan ”roskan” pois silmältäni, sitten tajunta heräsi jotenkin ennen kroppaa huomaamaan, että se oli jotakin pyöreähköä ja kovahkoa ja elävää ja heitti sen äkkiä pois, ja sitten tajusin että sen täytyi olla hämähäkki ja olin heittänyt sen omaan sänkyyni!! ja singahdin pois peiton alta lattialle niin, että peitto ei juurikaan liikahtanut. 
Äkkiä valot päälle ja matemaattinen arvio: minä olin tuossa, otin sen hämpsyn tällaisella otteella ja heitin sen tuollaisessa kaaressa. Bingo! Hämppy löytyi peiton laskoksista juuri siitä paikasta mistä arvelinkin. Sille ei annettu armoa. 

Mutta yleisesti ottaen olen kehittynyt hämähäkkien kanssa todella paljon. Vielä 10 vuotta sitten ja täysin kaupunkilaisena hämähäkin lattialla nähdessäni hain sunnuntain Hesarin tai muun riittävän suuren ja raskaan lehden, heitin sen riittävän kaukaa (ettei hämis pääse hyppäämään naamaan) hämpsyn päälle (kun heittää kaukaa eikä ole hyvä sihti, pitää olla tosi iso lehti kuten esim. Hesarin vanhan ison koon sunnuntaipainos taitettuna auki). Heiton jälkeen kiiruhdin nopeasti tallaamaan lehteä, hypin ja tallasin sitä ja kitkuttelin edestakaisin tasaisesti kauttaaltaan koko lehden alueella. Sitten aloin nostaa lehteä yhdestä nurkasta lähtien hitaasti ja tarkkana kunnes varmistui, että hämis oli litistynyt. Jäänteet taittelin vielä talouspaperin sisään, rutistin palloksi ja vedin vessasta alas. Oli varmasti edesmennyt hämähäkki tällä tekniikalla.

Mutta kuten sanottu, nykyään täällä maalla saa hämähäkit elellä jo kohtuullisen rauhassa, kunhan eivät liiku kauhean aktiivisesti ja varsinkaan minua kohti. Tiukan hämähäkkipaikan tullen osaan myös hallita itseni ja keskittyä oleelliseen, en joudu paniikkiin. Tämäkin on siis selvästi oman mielen hallinnalla voitettavissa oleva kammo. 

En kuitenkaan ole ainoa hämähäkkikammoinen. Pelastuskoirien SM-joukkuekatselmuksessa syyskuussa oltiin yhdellä tehtävärastilla rannassa – yksi koirakko lähti veneellä tekemään meripelastusta ja muut jäi rantaan tekemään kirjallisia tehtäviä. Emme kuitenkaan olleet rannassa yksin, vaan siellä oli myös valtavan kokoinen hämis, jolla oli selässä iso risti. Istuimme maalla olevan laiturin reunalla kun hämis alkoi määrätietoisesti lähestyä meitä. Ei kääntynyt niin millään pois. Oli mielenkiintoinen kokemus, kunnes hämis lopulta meni laiturin alle. Ja sen jälkeen ei ryhmästämme kukaan enää istunut laiturilla, vaikka odotus oli pitkä ja väsytti. 

photo haumlmpsyIMG6478_zpsc3c36d0d.jpg