Kerran vuodessa joutuu usein tahtomattaankin pohtimaan ikää ja vanhenemista.

Monesti kun kerron jostain kohtaamastani ihmisestä jollekin kaverille, hän kysyy ”Suunnilleen minkä ikäinen?” ja minulle tämä kysymys on aina todella vaikea, kun taas kaverille se on selvästi varsin oleellinen tieto.

Jostain syystä en ole koskaan osannut arvioida ihmisen ikää tämän ulkonäön ja käytöksen perusteella. Toki osaan sanoa, onko ihminen lapsi, nuori, vanhus tai vanhempi aikuinen, mutta siihen se sitten jääkin. En vain osaa nähdä ja lukea ihmisen olemuksesta vihjeitä siitä, minkä ikäinen hän on. Useimmat muut ihmiset omaavat kyllä tämän taidon, joten vika on selvästi minussa.

Pääsääntöisesti en myöskään huomaa, jos joku tuttavani on laihtunut, lihonut, värjännyt tai leikannut hiuksensa tai muuta vastaavaa. Ylipäätään katson todella harvoin miltä joku näyttää tänään

Kun juttelen jonkun ihmisen kanssa kasvotusten, minä näen sen henkilön, en ulkokuorta. Siis minä seurustelen sen ihmisen itsensä kanssa, koen sen henkilön sisimmän olemuksen - tässä voisi ehkä jopa käyttää sanaa sielu - enkä niinkään kiinnitä huomiota ulkokuoreen. Minusta ihminen ei ole se, mikä näkyy ulospäin vaan ihan erillinen juttu siellä sisällä ja minä ”näen” (tai oikeammin koen) sen.

Tuttavapiirissäni sillä ei ole merkitystä, minkä ikäinen ihminen on. Minulla on esimerkiksi hyvä ystävä, josta pidän kovasti ja joka on ehkä 25 vuotta minua vanhempi. Ikä ei ole koskaan tullut millään tavalla väliimme, olemme jotakuinkin samalla aallonpituudella ja voin sanoa ihan mitä tahansa mieleeni juolahtaa hänen seurassaan. Ikä tai ikäero ei ole tuonut mitään rajoituksia tähän ystävyyteen.

Myöskään sukupuolella ei ole väliä. Kaksi rakkainta ystävääni, jotka ovat saaneet nähdä todella syvälle sisälle minuun, ovat olleet miehiä. Elämä on kuljettanut meidät eri suuntiin, mutta vuosien tiivis ystävyys ja yhteydenpito säilyy aina lämpimänä tunteena mielessäni.

On muuten hassu juttu, että vaikka iällä ei ole mitään merkitystä, niin treeniryhmiini on vuosien varrella sattumalta kertynyt enemmän samaa vuosikertaa kanssani olevia ihmisiä, kuin muita. Ja sitä kautta jokunen on muuttunut ystäväksikin.

Vaikka minä en katso miltä ihmiset näyttää tai tiedä minkä ikäisiä he ovat, on minulla kuitenkin jonkinlainen ihmisten luokittelujärjestelmä. Joittenkin harvojen kanssa synkkaa heti, mutta suurinta osaa pitää pureskella ja maistella ja harkita pitempään ennen kuin tietää, mitä ne on. Joskus tuossa prosessissa vierähtää vuosi, parikin, ennen kuin voin todeta, että on tuo tyyppi ihan okei. Jotkut ihmiset taas on ihan okei jo parin tapaamisen jälkeen. Jotkut ihmiset taas yksinkertaisesti puhuvat ja hössöttävät niin paljon, että en pysty vastaanottamaan ja käsittelemään kaikkea sitä mitenkään ja silloin henkilö päätyy heti mahdollisuuksien mukaan vältettäviin

Jotkut harvat on todella mielenkiintoisia ihmisiä, osa on yhdentekeviä, osa jännittäviä, jotkut kartettavia ja jopa pelottavia. Jotkut tietyt ihmiset on sillä tavalla jännittäviä, että vetävät minut ihan sanattomaksi. Ei voi katsoa silmiin, ei saa sanaa suusta. Olisi mielenkiintoista löytää syy, mikä aiheuttaa tällaisen jännityksen ja ratkaisu, miten siitä pääsee yli, koska se on kiusallista ja hankalaa. Olen tavannut yhtä tällaista todella jännittävää ihmistä satunnaisesti viiden-kuuden vuoden aikana ja se jännitys on ihan pikkuhiljaa vähän helpottanut mutta ei lähtenyt kokonaan. En ole löytänyt asiaan ratkaisua, koska se, että saisin itseni työstettyä tällaisen asian ylitse, vaatisi tietenkin sen jännitettävän ihmisen läsnäoloa että sitä voisi harjoitella. :-D

Koulussa, etenkin lukiossa, tunsin itseni aina muita vanhemmaksi. Sanoin monesti, että minulla on vanha ja väsynyt sielu. Sitä jatkui vuosia, kunnes nyt minusta tuntuu, että kroppani on ottanut sieluni iän kiinni. Nyt ollaan tasapainossa ja voisin olla tämän ikäinen ikuisesti. 

Koko aikuisiän ajan minulla on aina syntymäpäivänä ollut haikea ja alakuloinen olo. Syntymäpäivänä sitä on lapsekkaasti sen päivän päivänsankari, mutta mikään syntymäpäivä ei ikinä enää tunnu samalta kuin lapsena ja siitä tulee se haikeus. Eikä tarvitsekaan tuntua! Ei kai aikuinen voisikaan kokea sitä valtaisaa vilpitöntä sankarillista riemua, minkä lapsi kokee, kun on kokonaisen päivän ajan iloinen kaiken keskipiste ja päivänsankari.

Kellään tuttavapiirissäni ei ole samaa syntymäpäivää kuin minulla. Se oli minun oma päivämääräni kunnes eräänä päivänä 12 vuotta sitten terroristit päättivät toisin. Muistan kuinka tulin iltapäivällä töistä kotiin. En koskaan laittanut siihen aikaan telkkaria päälle, mutta nyt oli sellainen fiilis, että avaanpa telkkarin, jos vaikka on tapahtunut jotakin. Noita fiiliksiä kun pitää aina totella niin avasin television suoraan lähetykseen MTV3-kanavalla. 
Uutisankkurit, jotka eivät tienneet mistä on kyse, selostivat suoraa lähetystä New Yorkista, jossa ensimmäinen lentokone oli hetkeä aiemmin törmännyt ensimmäiseen WTC-torniin. Katsoin suorassa lähetyksessä, miten toinen lentokone törmäsi toiseen torniin ja muistan kuinka uutisankkurit toistelivat, etteivät tiedä mitä tapahtuu ja mistä on kyse. Oli keskiviikko. Perjantaina minulla oli isot juhlat ravintolassa kavereitten kanssa. Silloin oli yleismaailmallinen suruliputus. Tuon vuoden jälkeen tuo päivämäärä on ollut kaikkien tuntema lähes kautta maailman.