Joskus alkukeväällä tuli kyselyä, olisiko kiinnostusta lukioajan luokkakokoukseen. Toki. Päivää en muistanut merkitä kalenteriin ja olin tehnyt sitten tuplabuukkauksen – mutta onneksi pääsin kuitenkin käymään paikalla.

 

Kun kysyin, ketkä oli tulossa, sain luettelon nimiä, joista tunnistin vain pari. Keitä nämä muut ovat? Muistanko heitä edes sitten, kun näen heidät? Mitä, jos en muista tai tunnista enää ketään? Mitä, jos muut ovat ihan samannäköisiä kuin silloin ja minä ainoa rupsahtanut??

 

Tuleekohan Anna? Olimme Annan kanssa ensin pari vuotta lastentarhassa samassa ryhmässä, sitten koko ala- ja yläasteen samalla luokalla (saimme vuorotellen luokan parhaan oppilaan stipendin: Anna oli aina minua hieman parempi, mutta stipendiä ei muistaakseni annettu samalle oppilaalle kahta kertaa peräkkäin) ja sitten menimme vielä samaan lukioon, jossa olimme kolme vuotta samalla luokalla. Se tekee neljätoista vuotta samassa ryhmässä.

Menimme myös sattumalta Brigtoniin samalle kielikurssille ja asuimme sitten samassa perheessä. Lukion jälkeen tiet vei eri suuntiin ja törmäsimme kai satunnaisesti kerran tai pari. Viime vuosina olen etsinyt Annaa internetistä monta kertaa saadakseni tietää, mitä hänelle kuuluu, mutta en ole löytänyt.

 

Päästessani perille minulle vilkutti iloisesti tapaamispaikan pihalla nuori nainen, jota en oikeastaan muistanut. Hän kertoi heti, että Anna odottaa minua sisällä. Ilon ja liikutuksen kyynelet nousivat silmiin halatessamme. Rakas Anna! Anna kertoi valvoneensa edellisenä yönä ja lukeneensa blogiani. Anna hei, nyt ei anneta enää kulua niin monta vuotta ennen kuin seuraavan kerran tapaamme, eihän?

 

Kukaan ei ollut muuttunut. Ihan samat tyypit, samat persoonat, he palasivat mieleeni ja muistin heidät taas (lukuunottamatta pihalla vilkuttanutta tyttöä). Kaikki näyttivät mielestäni ihan samalta kuin silloin kauan sitten, kunnes katsoin jonkun mukanaan tuomia lukion luokkakuvia. Niissä kuvissa seisoi osin vakava ja osin virnistelevä ryhmä lapsia. Vaikka me olimme mukamas silloin jo niin aikuisia.

 

Joku otti puheeksi abiristeilyn ja yhtäkkiä minä muistin sen pihalla iloisesti moikanneen tytön, jota en aiemmin ollut muistanut. Muistin mitä hän teki ja missä laivalla, ja loppuillan aikana tuo silmiä polttava näky, jossa hänet satuin aikoinaan yllättämään, palasi mieleeni joka kerta kun katsoin häneen. :-D

 

Kotimatkalla salamat moukaroivat Helsinkiä. Kotia lähestyessäni salamointi kiihtyi ja paikoin välke oli kuin uudenvuoden aattona. Avasin auton ikkunat ja annoin raikkaan sadeilman viilentää painostavan kuumuuden autossa. Kesä, kesä, ihanaa, kesä tulee!

Viimeisten kilometrien aikana sisään autoon tulvi ainoastaan eilen pelloille levitetyn lietteen hajua, mutta edes se ei pilannut mahtavaa fiilistäni. Ihania ihmisiä tänään.