...eli elämää elämäni ensimmäisen kipsin kanssa. Siksi, että kaikki kysyy mitä sun kädelle on tapahtunut ja miten sä nyt pärjäät.

Lensin tuossa muutama viikko sitten perseelleni, ihan suorilta taaksepäin. Ensimmäinen ajatus oli, että tulee mieletön mustelma takapuoleen. Nousin ylös ja ihmettelin, miksi oikeaan käteeni sattuu kaikista eniten? Peukalon liikuttaminen teki kipeää ja tunsin heti, että jotain meni oikeasti rikki. Lähdin kuitenkin työharjoitteluun ja hammasta purren pakkasin kukkapaketteja ja järjestelin ruukkuja koko päivän. Ajattelin, että vaiva paranee yön yli. Ja päädyin heti seuraavana aamuna terveysasemalle.

Ensimmäisenä kättä katsoi lääkäri-to-be, joka katsoi paljon mutta ei juurikaan tohtinut koskea ja sanoi: - Se on varmasti murtunut. Missä asennossa käsi oli kun kaaduit?

Minähän en edes huomannut, että käteen sattui ennen kuin olin jo noussut ylös, joten en tosiaan tiedä, missä käsi edes oli kun kaaduin.
Röntgen-ihminen kuvasi rannetta vaikka yritin osoittaa, että peukaloon sattuu. Seuraavaksi kättä ja kuvia katsoi oikea lääkäri, joka sanoi Ei se ole murtunut mutta koska se kuitenkin saattaa olla murtunut, niin laitetaan siihen varmuuden vuoksi lasta. Missä asennossa käsi oli kun se jäi alle?

Seuraavana päivänä soitettiin viesti röntgenlääkäriltä: Käsi ei ole murtunut eikä sijoiltaan. Jep, luulisin itse tietäväni, jos se olisi sijoiltaan, mutta kiitos vahvistuksesta. :-D

Heitin lastan mäkeen parin päivän päästä, koska se oli niin iso ja epäkätevä eikä kukaan ollut ohjeistanut, että sitä pitäisi enää käyttää (kun ei kerran ole murtumaakaan). Kun minulta meni etusormesta nivelsiteet v. 2007 Itävallan MM-kisoissa, lastoitimme sormen useammaksi päiväksi ja se jäykistyi niin, ettei vieläkään toimi täysin normaalisti. Silloin paketoimme käden ensin pariksi päiväksi pahimman kivun ajaksi. Muistan ikuisesti kuinka EA-taitoiset joukkuetoverini hieman liioittelivat – tai eivät jaksaneet kuunnella tuskailuani – ja paketti ylsi jotakuinkin kyynärpäästä sormenpäihin asti. Kotimatkalla sormi piti paketoida uudestaan jotta voisin ajaa, mutta kaikkialla oli vain tasaista peltoa, ei oksanvarpuakaan lastaksi, joten jouduimme ostamaan viimeisillä taskuista löytyneillä Puolan, Tsekin tai Slovakian kolikoilla – en muista missä maassa mentiin – pienestä tienvarsikioskista tikkarit, jotka lutsutimme Virpin kanssa kunnes saimme tikut lastoiksi (jäätelötikut olisi olleet nopeammin käytettävissä mutta rahamme eivät riittäneet niihin). Tikkarintikkuihin ja keskariin teipattuna etusormi pysyi suht kivuttomana kotimatkan ajan, mutta aina vaihdetta vaihdettaessa vaihtui myös radiokanava. :-D

Edellä mainitun perusteella heitin siis nyt saamani huomattavasti ammattimaisemman näköisen lastan pois ettei vielä peukalokin jäykistyisi. Välillä oli kuitenkin pakko teipata peukalo keskelle kämmentä (ihan kirjaimellisesti). Ajankohtaan osui äitini 70-vuotisjuhlat, joihin minun oli tarkoitus koristella kakut ja tehdä kukkalaitteita. Oikeakätisenä, oikea peukalo lähes käyttökelvottomana, tulos oli kolme kunnon rouhaisua veitsellä vasempaan käteen. Mutta mitäpä sitä pienistä. Kovin kipu oli yhä siellä oikeassa kädessä.

Insinööri-isäni kysyi, missä asennossa käsi jäi alle kun kaaduin ja enkö ole opetellut kaatumaan teknisesti oikein niin, että käsillä ei oteta vastaan. Kyllä, yllän uskomattomiin akrobatiasuorituksiin jopa itsellenikin yllätyksellisinä hetkinä liukkaalla kelillä, Helsingissä asuessani useampikin punaisissa valoissa seisova bussikuski sai nauttia mitä moderneimmista ja antaumuksellisimmista taivutuksista kun tarvoin iltalenkillä koirien kanssa lumisateessa ja ylitin suojatietä ja yhtäkkiä jalka osui liukkaalle valkoiselle raidalle ja levisi hidastettuna alta. Mutta ei. Kun molemmat jalat vedetään alta salamannopeasti eteenpäin ja lennät taaksepäin ja pelkona on, että kallo menee halki – silloin en osaa kaatua niin, että kädet ei ottaisi vastaan. Näköjään.

Kuusi päivää tapahtuneesta menin uudestaan lääkäriin, koska tökkäsin käden koko ajan johonkin ja kipu oli todella kova. Lääkäri nro 3 katsoi rtg-kuvia ja sanoi Ei se näyttäisi olevan murtunut, mutta voi se silti olla sitäkin. Otetaan huomenna uudet kuvat ja laitetaan joka tapauksessa lähete eteenpäin, kun peukalo liikkuu niin vajaasti. Missäs asennossa se käsi muuten jäi alle kaatuessasi?

Lääkäri nro 3 sanoi uusista kuvista Ei se varsinaisesti näytä murtumalta, mutta voi se silti olla murtunut ja lähetti Porvoon päivystykseen, jossa lääkäri nro 4 kysyi Mihin asentoon käsi ja sormet oli taittuneena kun kaaduit? Hän myös jo vähän kokeilikin sitä kättä ja peukaloa. Ei se kyllä näytä murtuneelta, mutta en kyllä osaa sanoa tarkalleen, mikä siinä on. Hän päätti kysyä ortopedikaverilta ja ilmoitti hetken kuluttua, että lääkäri nro 5 hoitaisi tapauksen parin päivän päästä.

Torstai on toivoa täynnä ja lääkäri nro 5 (J) oli ensimmäinen tässä hoitoketjussa, joka meinasi kätellä ja olisi varmaan puristanutkin kättä tosi reippaasti. Ei perkele, onneksi tajusin sen aikeet ja sanoin ettei käy. Olis varmaan taju lähtenyt.
- Missäs asennossa se käsi oli kun se jäi alle? Tämä tyyppi ei kauheasti katsonut vaan tutki sen käden omin käsin ja löysi vian: CMC-nivelkapseli on possahtanut. Jälkeenpäin tuo CMC kyllä jaksoi hihityttää. Samana päivänä taisi tulla meiliäkin CMC:ltä: Sinut on valittu Barents Rescue-harjoitukseen Norjaan. :-)

Siellä lääkärissä ei kyllä yhtään hihityttänyt, kun hoidoksi tuli 6 viikkoa käsi kipsissä. Lääkäri J sanoi, että kolmen viikon kuluttua katsotaan, voidaanko kipsi avata niin, että voi välillä pestä kädet. :-O Lääkäri J näytti mihin kohtaan kättä laitetaan kipsi ja ei se nyt ihan niin pahalta näyttänytkään. Peukalon tyvi pitäisi saada jäykäksi. Minulla ei ole koskaan ollut kipsiä missään kohtaa kroppaa eikä mikään luu ole tietääkseni koskaan murtunut joitain kylkiluita lukuunottamatta. Tuli siis yllätyksenä, että jos yksi nivel pitää jäykistää, se tarkoittaa sitä, että pakettiin laitetaan aika pitkä pätkä tyypistä sen molemmin puolin.

- Minkä värinen kipsi tehdään? kysyi hoitaja. Valkoinen, sininen, violetti, pinkki? Ainoa jota voin edes harkita oli valkoinen, mutta hoitaja tyrmäsi sen heti. Ei kuulemma kannata ottaa valkoista, koska se on heti likaisen näköinen. Kuvittelin helakan taivaansinisen ja valitsin sen. Esille kaivettiin sähäkän sähkönsiniset materiaalit. Väri oli kuin kansainvälisen siviilisuojelun sininen tai Suomen MM-edustusasujen kirkas sininen. Väri kauhea, mielikuva positiivinen.

Ensimmäisestä kipsistä tuli väljä ja heiluvainen. Hoitajalla oli tosi hyvä asenne ja hän päätti saman tien tehdä uuden, mutta kipsi oli jo jämähtänyt. Niinpä se sahattiin auki pelottavalla sirkkelin näköisellä laitteella, suoraan ranteeseen vaan, eikä tunnu missään. Toista kipsiä tehtiin kahden hoitajan ja ohjekirjan voimin, mutta sekään ei ollut kelvollinen. Taas sahattiin. Apukipsaajalle riitti ja hän häipyi. Kipsintekijä ehdotti, että pidetän välillä kahvitauko. Kolmas kipsi sai lääkäri J:n hyväksynnän. Hän kysyi, tuntuuko se oikealta. Paha sanoa, kun ei ole kokemusta kipseistä eikä kukaan kertonut, miltä sen pitäisi tuntua. Sittemmin jokainen kipsi on tuntunut passelilta vastaanotolla mutta 15 min kotiinlähdön jälkeen kipsi joko heiluu löysänä tai painaa jostakin. Ennen lähtöä lääkäri J näytti silmät loistaen:
- Se sinun käsi oli muuten tässä asennossa kun kaaduit, se jäi alle näin. (Öö... okei? Tän täytyy olla joku lääkärien oma juttu. Saakohan ne mielettömät kiksit kun ne ratkaisee mitä tapahtui? Siksi hän saa numeron sijasta kirjaimen :-D)

Kipsi oli raivostuttavan ärsyttävä, kun ranne ei taipunut lainkaan. Peukalo on vain yksi kymmenestä sormesta ja käsi vain yksi pieni osa ihmistä. Mutta silti monet ihan tavalliset asiat muuttuivat hankaliksi tai jopa mahdottomiksi. Esimerkiksi ihan kaikki peseytyminen.  Tai pukeutuminen: miten monta kertaa päivässä sitä kiskookaan housuja ylös ja nappeja ja vetoketjuja kiinni - ja kuinka harvasta hihasta mahtuukaan paksu kipsi läpi. Kirjoittaminen oli mahdotonta jo ennen kipsiä kivun takia. Karvakoirien omistajana turkinhoito (ja myös oma hiustenhoito) oli yhtäkkiä iso ongelma. 

Entäs sitten syöminen. Kun annokset tuodaan pöytään ravintolassa, muut alkaa syödä ja minä pohdin, ketä tällä kertaa viitsisin vaivata paloittelemaan pihvin. Joku kaveri totesi, että sä syöt nyt sit varmaan vaan paljon helppoa keittoruokaa. Helppoa?? Excuse me?? Koitas itse joko a) helposti taivuttaa keittoa sisältävä lusikka suuhun oikean käden etu- ja keskisormella kun ranne ei lainkaan taivu tai b) saada samainen lusikka osumaan läikyttämättä suuhun vasemmalla kädellä, jota et koskaan käytä ko. tarkoitukseen. Helposti. Ensimmäisinä päivinä tuli eteen valtava määrä asioita, joista joutui toteamaan, että ai mä en sitten tee nyt muutamaan viikkoon tätäkään.

Baltian reissuun lähdettiin kipsaamista seuraavana aamuna. Kaverit ajoi ja matka sujui hyvin. Hieman haastetta antoi viidennessä kerroksessa ilman hissiä sijaitseva hotellihuone, jonne päästäkseen piti avata neljä lukollista ovea, joihin kaikkiin sopi eri avain. Käytössä yksi kömpelö vasen käsi. Sekin muuten vielä: nykyään kaikki täytyy laittaa vasemmanpuoleisiin taskuihin tai joutuu pyytämään jonkun muun kaivamaan taskujaan. Tuollakin reissulla lateja ja euron kolikoita sai lajitella erilleen monta kertaa. Hei anteeksi, voitko kaivaa mulle avaimen mun housujen oikeasta etutaskusta? Sekin on jo nähty.

Riikassa puhalsi jääkylmä Siperian tuuli ja kävelyillä kipsikättä palelsi luuta myöten. Ja kolotti. Vedin Buranaa kolmasti päivässä, mitä en koskaan tee. Käytiin kahtena päivänä koiranäyttelyssä, kierreltiin shoppailemassa ja kävin kampaajalla ensin pesettämässä hiukseni ja sitten vielä leikkauttamassa 15 cm pituudesta pois (ei auta yhtään). Kun laskee mukaan ennen Linnan juhlia tehdyt kaksi kampaajavisiittiä ja kaikki viime viikkojen käynnit, niin olen käynyt talven ja alkukevään aikana kampaajalla varmasti useamman kerran kuin viimeisimpään 15 vuoteen yhteensä.

Kotiin palattiin hyvillä mielin ja käsi kipeänä myöhään yöllä ja seuraavana aamuna suunnattiin rauniotreeneihin Kuusankoskelle. Maanantai-iltana kättä alkoi särkeä ihan niin hulluna, että teki mieli ihan itse sahata kipsi auki. Käänsin ja väänsin ja pyöritin kättä kipsin sisällä, että kipsi ei painaisi. Ja tunsin, että siellä ehkä liikkui jotain. Kipsi oli varsin avoin kämmenestä ja työntelin sormia reippaasti syvälle kipsin alle. Ihan kuin siellä kaukana olisi tuntunut... kolikko. Yritin saada siitä otetta, ei onnistunut niin mitenkään. Yritin muljuttaa ja löysätä ja yritin heiluttaa kättä hurjaa vauhtia ja lennättää kolikkoa ulos keskipaikoisvoimalla, mutta mistään ei ollut apua.

Seuraavana aamuna soitin sairaalaan, että kipsissä on ehkä kolikko sisällä. Puhelun vastaanottaja oli epäileväinen ja ehdotti, että yrittäisin ottaa sen itse pois. :-D Lopulta hän tarjosi aikaa seuraavalle päivälle. Tässä vaiheessa yritin jo välillä vimmalla repiä kipsiä väkisin irti kädestä (on muuten vankkaa tekoa! Sekä kipsi että käsi!), joten onnistuin helposti ilmaisemaan itseäni riittävällä voimakkuudella ja sain nopeasti ajan. 

Kolikko kipsissä oli selvästi naurettu valmiiksi etukäteen. Ihailtavaa, että kaikilla sairaalassa piti niin hyvin pokka. Ilmoittautuessani hoitajille kipsin nro 2 tekijä viittasi minut välittömästi toiselle henkilölle. Selvä negatiivinen assosiaatio, tuo on se hankala tapaus. Viihdyttävää. :-D Hoitaja yritti ensin pyydystää kolikkoa pitkillä pinseteillä ja lohdutti, että päivystyksessä vedetään nykyään Hello Kittyja korvista ja nenästä. Niin. Lapsilta.

Lääkäri nro 6:lla oli hieman haasteita pitää naama vakavana (mutta yritys oli tosi hyvä) kun hän kysyi Miten se kolikko sinne kipsiin oikein meni (kaikkia kiinnostaa tämä tosi paljon). Vastasin, että nyt minusta tuntuu jo siltä, että niitä on siellä kaksi. Voin kuvitella, että nurkan takana on hihitelty. Niin minäkin olisin tehnyt. Kipsi sahattiin auki. Ohi sattui kulkemaan useampikin ihminen sopivasti juuri silloin, kun ensimmäinen lati kilahti lattiaan - siinä oli varmaan viisi tyyppiä töllöttämässä. Hyvä ajoitus, siihen minäkin olisin tähdännyt. Ihminen on luonteeltaan utelias. Kaksi muuta kolikkoa löytyi tiiviisti ihoon painautuneina. Harjoittelija kehtasi sanoa sen ääneen: Siis minkä maan rahoja noi oikein on?? Sama kipsi rullattiin Cobanilla kiinni.

Hoitaja soitti perään, että jos kipsi löystyy niin pitää tulla takaisin. Kaksi päivää myöhemmin ilmoittautuessani hoitajien huoneeseen minut esiteltiin uudelle kipsintekijälle nimen sijasta sanoin No tää on nyt se josta puhuttiin eilen.
Näin syntyy maine. :-D Uusi kipsaaja oli sitä mieltä, että koko kipsi pitää vaihtaa. Ja siihen tarvittiin lääkärin hyväksyntä. Ongelmana oli, että lääkäri J ei ollut paikalla ja kukaan muu ei suostu sanomaan hänen potilaistaan mitään. Vedin tästä johtopäätöksen, että lääkäri J on joko todella hyvä tai todella hankala. (Toivon, että ensimmäistä. Jos on molempia, niin sekin vielä menettelee, kunhan ei ole vain hankala.)

Niinpä odoteltiin, että työvuoroon saapuisi sellainen henkilö, joka ehkä saattaisi sanoa juu tai jaa. Tämä lääkäri nro 7 katsoi ja vähän kokeilikin sitä kättä ja ihmetteli ääneen, miksi kipsi oli jo nyt avattu. Häntä ei selvästikään oltu briiffattu, joten hän ei ollut nauranut valmiiksi kulman takana etukäteen ja kun mainitsin, että sattui pieni episodi kolikoitten kanssa, hän nauroi ihan suoraan päin naamaa ja oikein antaumuksella. Heitti vitsiäkin. Kysyi olenko kasinolla töissä. Mikäs siinä. Uusi kipsi käteen ja kohti uusia seikkailuja. Nyt sain avattavan kipsin, jota voin itse kiristää tarranauhoilla ja voin myös itse poistaa kaikki tavarat, mitä sinne alle menee. Kuinka kätevää. Hoitaja sanoi, että rikkinäistä kohtaa ei saisi altistaa enempää kuin kahvikupin painolla. Piti ihan tarkentaa, että siis peukaloa vaiko koko kättä – kuulemma koko kättä. No miksei kukaan sanonut mitään aikaisemmin? Minähän olen tehnyt kaikkea ihan täysillä. 

On myös sattunut. Erityisesti jos vaikka kääntää avainta lukossa oikealle oikealla peukalolla. Se sattuu ihan mielettömästi. Yhtenä päivänä arvioin väärin käden käytön ja löin itseäni auton ovella ihan täysiä päähän. Kuului oikein sellainen kova kopsahdus. Otsaan nousi kuhmu ja siinä oli kosketusarka kohta yli viikon ajan. 

Tuomarikurssi jatkui talven jälkeen. Koska en voinut kirjoittaa muistiinpanoja arvostelujen harjoituspäivänä ilmoitti kurssin vetäjä, että minun pitää keskeyttää kurssi. Ihan niin helpolla en aio antaa periksi ja väpelsin pisteet ylös vasenkätisesti. Ilmoitin myös opettelevani kirjoittamaan vasemmalla kädellä loppukokeeseen, jos se todella on tarpeen. Katsotaan, miten asia järjestyy.

Eräänä päivänä vaivuin epätoivoon kun tajusin, että jos käsi ei toivu ennalleen, niin en voi enää piirtää. Kirjoittamaan voin vielä opetella vasemmalla kädellä, mutta piirtämään en opi koskaan uudestaan. Kaksi kirjaprojektia odottaa viimeistelyä ja uusia kuvia. Masentavaa.

Autokin hajosi. Jätti tielle keskellä ei mitään matkalla kouluun juuri, kun meillä oli ulkomainen floristi pitämässä kahta englanninkielistä opetuspäivää, joita en halunnut missata mistään hinnasta. Kättä särki aina vaan kun peukaloa käytti vähänkään enemmän. Minun piti lähteä omalla autollani viikonlopuksi Lappeenrantaan pitämään rauniokoiraseminaaria. Kaikki tuntui menevän pieleen juuri sillä hetkellä, kun istuin tienlaitaan hyytyneessä autossani. Tirautin pari kyyneltä ja kiroilin ääneen.
Joku koputti ikkunaan. Tatuoitu nuorimies kysyi, olenko ok, onko sairaskohtaus vai onko vaan auto hajonnut. Siinä oli prioriteetit kohdallaan. Hän tarjosi kyytiä. Sanoin katkerana olevani menossa niin kauas, että tuskin hän on sinne asti menossa mutta kävi ilmi, että suuntamme oli sama ja nuorimies oli vielä jostain syystä lähtenyt tuntia liian aikaisin kohti työpaikkaa ja näin ollen hän heittäisi minut kouluun asti - jos siis uskaltaisin tulla hänen kyytiinsä. Katselin heppua hetken aikaa arvioiden - vähän rimpula kuitenkin ja minullahan on varsinainen nyrkkirauta oikeassa kädessäni, joten jätin auton siihen ja hyppäsin kyytiin. Pieni optimisti minussa käski ottaa aurinkolasit mukaan, jos vaikka seuraavana päivänä paistaisi aurinko. Kuuntelimme matkalla heavy metallia, keskustelemme keikoista ja eri genreistä. Lupasin laittaa hyvän kiertämään. Ajatella, että on noin ystävällisiä ihmisiä. :-)

Englannista tullut floristi ei näyttänyt pahastuvan myöhästymistäni, mutta kummasteli että otin kyydin vieraalta tatuoidulta mieheltä. Opettajana hän oli mielenkiintoinen ja aihe oli mielenkiintoinen, mutta silti nukahdin eturivissä istuessani – kuinka epäkohteliasta ja noloa! Neljä muutakin nukahti. Kaikki eturivistä. Ja meitä oli kuitenkin vain 12 paikalla. Keskiviikko on aina erityisen paha päivä teoriatunneille. Päivän päätteeksi odottelin bussia 40 minuuttia jäätävässä tuulessa vaatetuksessa, joka sopi lämpimässä autossa istumiseen. Vihdoin kotiin päästyäni olin umpijäässä, itketti, masensi, kaikki oli kauhean hankalaa ja koko paska kolottava ja kylmä käsi ja auto harmitti ihan kauheasti. Halusin mennä kuumaan suihkuun lämpiämään, mutta en saanut laitettua pussia suojaksi käteen yksin.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ja aurinkolasit tuli tarpeeseen. ;-) Teimme koulussa englantilaistyylisiä kukkakimppuja. Tai siis muut teki, minä yritin, kiltti Marco kannusti mutta ei siitä mitään tullut. En saanut pidettyä kukkia kädessä, en saanut aseteltua niitä varsi varrelta, en pystynyt hallitsemaan muotoa lainkaan. Turha yrittääkään. Marco sanoi, että tulen jäämään muista jälkeen huomattavasti, jos en pääse pian tekemään. Ihan kuin en tietäisi. Käännetään veistä haavassa, jees. On kyllä tullut selväksi, että pitäisi toipua nopeasti, pitäisi saada käsi käyttöön pian. Vaikka kyseessä on vain yksi sormi ja yksi käsi eikä henkeä uhkaava sairaus, on kyseessä kuitenkin harmillisesti myös minun koulutukseni, tuleva ammattini ja ehkä jopa urani.

Lopulta koitti puolenvälin tarkastuskäynti ortopedilla.
- Onkos siitä jo kolme viikkoa? Kylläpäs aika hujahti nopeasti! tokaisi lääkäri J. Nopeasti?? Missä toi tyyppi oikein on ollut, lomalla? Minulla on ollut kolme pitkää kauhean arkihankalaa viikkoa. Eikä käsi ole vielä juurikaan parempi. Lääkäri J:n mielestä se on merkittävästi parempi. Hänestä kipu johtuu siitä, että kipsi on painanut hermoa, minusta se johtuu siitä, että peukalosta on toinenkin kohta mennyt rikki. Jäämme erimielisiksi asiasta. Hän on toki asiantuntija mutta minä tunnen mitä käteni tuntee. Aika näyttää, kumpi meistä on oikeassa. Toivon todella, että hän.

Nyt odottaa viikonloppu Lappeenrannan raunioradalla. Muutenkin edessä on paljon kaikkea kivaa tulevina viikkoina. Helsingin raunioradalle on vihdoin suunnitteilla hieman uudistuksia ja talkoot on kahden viikon päästä; siitä viikon päästä on hälytysryhmän leiri Tampereella ja helatorstaina alkaa FRF-koiraryhmän harjoitusleiri Kuopion pelastusopiston harjoitusalueella. Monenlaista rymyämistä tiedossa vähän joka suunnalla. :-)